Näyttääkö todelta? : Tarina ja toden illuusio dokumentaarisessa elokuvassa
Hänninen, Petri (2022)
Hänninen, Petri
2022
Visuaalisen journalismin maisteriohjelma - Master's Programme in Visual Journalism
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta - Faculty of Information Technology and Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2022-08-29
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202208096327
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202208096327
Tiivistelmä
Tutkielmassani perkaan dokumentaarisen elokuvan kerrontaa. Aineistona oleva elokuva edustaa sellaista dokumentaarisen elokuvan perinnettä, jossa tekijä ja elokuvan tekemisen prosessi on huolellisesti kätketty. Katsojalle luodaan vaikutelma siitä, että tekijä on suoraan tallentanut havainnoimaansa todellisuutta, eikä ole siihen vaikuttanut esimerkiksi ohjaamalla henkilöitä tai tapahtumia. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten fiktiivisen valtavirtaelokuvan kerronnan keinoja käytetään dokumentaarisessa elokuvassa toden vaikutelman luomiseen.
Tutkielmani aineistona on Simon Lereng Wilmontin ohjaama ja vuonna 2017 valmistunut dokumentaarinen elokuva Oleg ja sodan äänet. Sen päähenkilöinä ovat 10-vuotias Oleg ja hänen isoäitinsä Alexandra, jotka elävät sotatoimialueella Hnutoven kylässä Mariupolin liepeillä itäisessä Ukrainassa. Elokuvan voi nähdä myös aikamme mediatodellisuudelle tyypillisenä yksilön kokemuskertomuksena.
Lähestyn aineistoani kerronnallisen diskurssin viitekehyksestä käsin. Tämä käsite viittaa niihin kertomisen tapoihin, muotoihin ja välineisiin, joilla kertomuksia kerrotaan. Esimerkiksi erilaiset tyylit ja tavat rakentaa tapahtumakulku kuuluvat kerronnan välineistöön. Kertomus syntyy, kun jokin tapahtumakulku esitetään kerronnan avulla. Tutkielmani kohteena on siis kerronta, ei esimerkiksi itse tarinan merkitykset tai sen tulkinta.
Analyysissä nojaudun myös audiovisuaalisen kerronnan teoriaan, jonka avulla teen havaintoja yhtäläisyyksistä klassisen fiktiivisen elokuvakerronnan ja aineistona oleva dokumentaarisen elokuvan kerronnan välillä. Tarkastelen elokuvaa lisäksi mediassa esiintyvien erilaisten kokemuskertomusten näkökulmasta.
Analyysin valossa dokumentaarisen Oleg ja sodan äänet -elokuvan dramaturginen rakenne on fiktiivisten valtavirtaelokuvien kaltainen. Se rakentuu aristoteelisen draamaan kaaren mukaisesti alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Nämä vaiheet ovat kestoltaan melko tarkkaan fiktioelokuvien käsikirjoitusoppaiden mittaisia ja kolmen näytöksen eri funktiot ovat elokuvassa selkeästi tunnistettavissa.
Elokuva on humaani ja tunteita herättävä kokemuskertomus. Itse kerronnan käytäntö on kuitenkin sellainen, että se on hyödynnettävissä myös propagandistisiin tarkoituksiin, eikä vähiten siksi, että elokuvan representaatioluonne on yleisöltä kätketty.
Tutkielmani aineistona on Simon Lereng Wilmontin ohjaama ja vuonna 2017 valmistunut dokumentaarinen elokuva Oleg ja sodan äänet. Sen päähenkilöinä ovat 10-vuotias Oleg ja hänen isoäitinsä Alexandra, jotka elävät sotatoimialueella Hnutoven kylässä Mariupolin liepeillä itäisessä Ukrainassa. Elokuvan voi nähdä myös aikamme mediatodellisuudelle tyypillisenä yksilön kokemuskertomuksena.
Lähestyn aineistoani kerronnallisen diskurssin viitekehyksestä käsin. Tämä käsite viittaa niihin kertomisen tapoihin, muotoihin ja välineisiin, joilla kertomuksia kerrotaan. Esimerkiksi erilaiset tyylit ja tavat rakentaa tapahtumakulku kuuluvat kerronnan välineistöön. Kertomus syntyy, kun jokin tapahtumakulku esitetään kerronnan avulla. Tutkielmani kohteena on siis kerronta, ei esimerkiksi itse tarinan merkitykset tai sen tulkinta.
Analyysissä nojaudun myös audiovisuaalisen kerronnan teoriaan, jonka avulla teen havaintoja yhtäläisyyksistä klassisen fiktiivisen elokuvakerronnan ja aineistona oleva dokumentaarisen elokuvan kerronnan välillä. Tarkastelen elokuvaa lisäksi mediassa esiintyvien erilaisten kokemuskertomusten näkökulmasta.
Analyysin valossa dokumentaarisen Oleg ja sodan äänet -elokuvan dramaturginen rakenne on fiktiivisten valtavirtaelokuvien kaltainen. Se rakentuu aristoteelisen draamaan kaaren mukaisesti alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Nämä vaiheet ovat kestoltaan melko tarkkaan fiktioelokuvien käsikirjoitusoppaiden mittaisia ja kolmen näytöksen eri funktiot ovat elokuvassa selkeästi tunnistettavissa.
Elokuva on humaani ja tunteita herättävä kokemuskertomus. Itse kerronnan käytäntö on kuitenkin sellainen, että se on hyödynnettävissä myös propagandistisiin tarkoituksiin, eikä vähiten siksi, että elokuvan representaatioluonne on yleisöltä kätketty.