Limitations of Medical Treatments in Prehospital Emergency Medicine
Kangasniemi, Heidi (2022)
Tampere University
2022
Lääketieteen tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Medicine
Lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunta - Faculty of Medicine and Health Technology
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2022-09-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2517-6
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2517-6
Tiivistelmä
Väestön ikääntyessä kasvaa myös pitkäaikaissairaiden ja päivittäisessä elämässä apua tarvitsevien ihmisten määrä. Nykyaikainen lääketiede mahdollistaa selviytymisen ja toipumisen monista henkeä uhkaavista tilanteista, mutta ikääntyneiden kroonisesti sairaiden ja toimintakyvyltään heikentyneiden potilaiden todennäköisyys selviytyä vakavasta kriittisestä sairaudesta kuten sydämenpysähdyksestä on huono. Elämää ylläpitävien hoitojen mahdollisuuksien ja yhteiskunnan resurssien riittävyyden välillä on ristiriita, jonka vuoksi on välttämätöntä kohdentaa oikeat hoidot oikeille potilaille. Viranomaisten yhteinen hätäkeskus hälyttää ensihoitoyksiköt mukaan lukien lääkärihelikopterin (HEMS) tasapuolisesti kaikille potilaille, joilla on yhtäläinen henkeä uhkaava tila, myös hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin. Joskus ensihoitolääkäreitä hälytetään hoitamaan potilaita näihin yksiköihin, koska potilailta puuttuu ennakoiva elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelma. Joskus ensihoitolääkäri rajaa annettavaa lääketieteellistä hoitoa, jos hätätilapotilaan ennuste on toivoton tai kyseessä onkin vaikean pitkäaikaissairauden loppuvaihe. Hoidonrajauksista ensihoidossa on vähän tutkimuksia, eikä suomalaisten ensihoitolääkärien elämän loppuvaiheen päätöksentekoa ole tutkittu koskien hoivakoti- ja hoitolaitospotilaita.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli 1) analysoida suomalaisten ensihoitolääkäreiden kokemuksia ja mielipiteitä hoidonrajauksista sekä ensihoitotehtävistä ja konsultaatiopuheluista hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin; 2) kuvailla ensihoidon kohtaamat sydämenpysähdyspotilaat hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa Pirkanmaalla; 3) havainnoida olemassa olevia ja uusia hoidonrajauksia ensihoitotehtävillä ja konsultaatiopuheluissa; 4) arvioida käytettävissä olevat tiedot, kun ensihoitolääkärit tekevät hoitopäätöksiä.
Tutkimuksen I osatyö oli poikkileikkauksellinen valtakunnallinen monikeskustutkimus kaikille HEMS-ensihoitolääkäreille 20.1.–30.4.2017 Suomessa. 59 (88 %) ensihoitolääkäriä täytti kyselylomakkeen. Toinen osatyö oli havainnoiva Utstein-raportti 65 sydämenpysähdyspotilaasta hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa Pirkanmaalla. Tutkimusaineisto kahteen havainnolliseen monikeskustutkimukseen (III ja IV) kerättiin FinnHEMS-tietokannassa etenevästi 6.9.2017–6.3.2018. III tutkimuksessa analysoi ensihoitolääkärin tehtäviä, joihin liittyi hoidonrajaus ja IV tutkimus analysoi konsultaatiopuhelut potilaista, joilla oli hoidonrajaus tai joille ensihoitolääkäri teki uuden hoidonrajauksen.
Tutkimuksessamme 75 % ensihoitolääkäreistä vastasi, että he hoitavat usein potilaita hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa. Kolmessa etenevässä tutkimuksessa 18 % sydämenpysähdyspotilaista oli hoivakodissa tai hoitolaitoksessa, 11 % ensihoitolääkärintehtävistä ja 14 % ensihoitolääkärin konsultaatiopuheluista liittyi tällaisiin potilaisiin. Kukaan hoivakodin asukkaista ei selvinnyt sydämenpysähdyksestä, mutta kaksi (3 %) terveydenhuollon laitoksessa elvytettyä potilasta oli elossa 90 päivää sydämenpysähdyksen jälkeen ilman merkittäviä neurologisia oireita; molemmat olivat alle 70-vuotiaita miehiä, joiden sydämen lähtörytminä oli ollut kammiovärinä.
Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että hoidonrajaukset ovat olennainen osa ensihoitolääkäreiden työtä. 85 % ensihoitolääkäreistä oli samaa mieltä siitä, että hoidonrajausten tekeminen tarvittaessa kuuluu myös ensihoitolääkärin työhön. Yleisin olemassa oleva hoidonrajaus oli ‘ei elvytetä’ ja kaikissa tutkimuksissa kävi ilmi, että tiedot olemassa olevista hoidonrajauksista välittyvät huonosti ensihoidon henkilöstölle. Hoidonrajaus liittyi 5,7 %:iin (n=335/5895) ensihoitolääkärin tehtävistä ja 7,8 %:iin (n = 478/6115) konsultaatiopuheluista. Ensihoitolääkärit tekivät uuden hoidonrajauksen 2,9 %:ssa lääkärinyksikön tehtävistä ja vastaavasti 3,4 %:ssa konsultaatiopuheluissa. Yleisimmin uudet hoidonrajaukset olivat elvytyksen lopettaminen, ‘ei elvytetä’, ‘ei tehohoitoa’ ja/tai ‘ei intubaatiota’. Kyselytutkimuksessa 93 %:a ensihoitolääkäreistä kertoi kohtaavansa usein potilaita, joilla olisi jo pitänyt olla jokin hoidonrajaus tai ennakoiva elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelma. Havaintotutkimuksissa ensihoitolääkärit arvioivat, että potilaan kokonaistila olisi edellyttänyt aiempaa hoidonrajausta 49 %:ssa tilanteista, joissa he tekivät uuden rajauksen ensihoitotehtävällä (III), ja 67 %:ssa konsultaatiopuheluista, joiden aikana he rajasivat hoitoa (IV). Ensihoitolääkärit raportoivat, etteivät tutkimusaikana kohdanneet yhtään elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelmaa, joissa olisi ollut suunnitelmat perussairauden äkillisen pahenemisvaiheen varalle.
Yhteenvetona voidaan todeta, että kiireelliset ensihoitolääkärin tehtävät hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin ovat yleisiä. Hoivakotiasukkaat olivat yleensä vanhoja ja hauraita ja heidän selviytymisensä sydämenpysähdyksestä oli huonoa. Hoidonrajaukset olivat olennainen osa ensihoitolääkäreiden työtä, ja toisinaan heidän on tehtävä elämän loppuvaiheen hoitopäätöksiä hoivakoti- ja hoitolaitospotilaille. Ensihoitolääkäreiden tekemät hoidonrajaukset koskivat lähinnä elvytystä ja tehohoitoa. Tiedot olemassa olevista hoidonrajauksista välittyivät huonosti ensihoidon ammattihenkilöstölle.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli 1) analysoida suomalaisten ensihoitolääkäreiden kokemuksia ja mielipiteitä hoidonrajauksista sekä ensihoitotehtävistä ja konsultaatiopuheluista hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin; 2) kuvailla ensihoidon kohtaamat sydämenpysähdyspotilaat hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa Pirkanmaalla; 3) havainnoida olemassa olevia ja uusia hoidonrajauksia ensihoitotehtävillä ja konsultaatiopuheluissa; 4) arvioida käytettävissä olevat tiedot, kun ensihoitolääkärit tekevät hoitopäätöksiä.
Tutkimuksen I osatyö oli poikkileikkauksellinen valtakunnallinen monikeskustutkimus kaikille HEMS-ensihoitolääkäreille 20.1.–30.4.2017 Suomessa. 59 (88 %) ensihoitolääkäriä täytti kyselylomakkeen. Toinen osatyö oli havainnoiva Utstein-raportti 65 sydämenpysähdyspotilaasta hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa Pirkanmaalla. Tutkimusaineisto kahteen havainnolliseen monikeskustutkimukseen (III ja IV) kerättiin FinnHEMS-tietokannassa etenevästi 6.9.2017–6.3.2018. III tutkimuksessa analysoi ensihoitolääkärin tehtäviä, joihin liittyi hoidonrajaus ja IV tutkimus analysoi konsultaatiopuhelut potilaista, joilla oli hoidonrajaus tai joille ensihoitolääkäri teki uuden hoidonrajauksen.
Tutkimuksessamme 75 % ensihoitolääkäreistä vastasi, että he hoitavat usein potilaita hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa. Kolmessa etenevässä tutkimuksessa 18 % sydämenpysähdyspotilaista oli hoivakodissa tai hoitolaitoksessa, 11 % ensihoitolääkärintehtävistä ja 14 % ensihoitolääkärin konsultaatiopuheluista liittyi tällaisiin potilaisiin. Kukaan hoivakodin asukkaista ei selvinnyt sydämenpysähdyksestä, mutta kaksi (3 %) terveydenhuollon laitoksessa elvytettyä potilasta oli elossa 90 päivää sydämenpysähdyksen jälkeen ilman merkittäviä neurologisia oireita; molemmat olivat alle 70-vuotiaita miehiä, joiden sydämen lähtörytminä oli ollut kammiovärinä.
Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että hoidonrajaukset ovat olennainen osa ensihoitolääkäreiden työtä. 85 % ensihoitolääkäreistä oli samaa mieltä siitä, että hoidonrajausten tekeminen tarvittaessa kuuluu myös ensihoitolääkärin työhön. Yleisin olemassa oleva hoidonrajaus oli ‘ei elvytetä’ ja kaikissa tutkimuksissa kävi ilmi, että tiedot olemassa olevista hoidonrajauksista välittyvät huonosti ensihoidon henkilöstölle. Hoidonrajaus liittyi 5,7 %:iin (n=335/5895) ensihoitolääkärin tehtävistä ja 7,8 %:iin (n = 478/6115) konsultaatiopuheluista. Ensihoitolääkärit tekivät uuden hoidonrajauksen 2,9 %:ssa lääkärinyksikön tehtävistä ja vastaavasti 3,4 %:ssa konsultaatiopuheluissa. Yleisimmin uudet hoidonrajaukset olivat elvytyksen lopettaminen, ‘ei elvytetä’, ‘ei tehohoitoa’ ja/tai ‘ei intubaatiota’. Kyselytutkimuksessa 93 %:a ensihoitolääkäreistä kertoi kohtaavansa usein potilaita, joilla olisi jo pitänyt olla jokin hoidonrajaus tai ennakoiva elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelma. Havaintotutkimuksissa ensihoitolääkärit arvioivat, että potilaan kokonaistila olisi edellyttänyt aiempaa hoidonrajausta 49 %:ssa tilanteista, joissa he tekivät uuden rajauksen ensihoitotehtävällä (III), ja 67 %:ssa konsultaatiopuheluista, joiden aikana he rajasivat hoitoa (IV). Ensihoitolääkärit raportoivat, etteivät tutkimusaikana kohdanneet yhtään elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelmaa, joissa olisi ollut suunnitelmat perussairauden äkillisen pahenemisvaiheen varalle.
Yhteenvetona voidaan todeta, että kiireelliset ensihoitolääkärin tehtävät hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin ovat yleisiä. Hoivakotiasukkaat olivat yleensä vanhoja ja hauraita ja heidän selviytymisensä sydämenpysähdyksestä oli huonoa. Hoidonrajaukset olivat olennainen osa ensihoitolääkäreiden työtä, ja toisinaan heidän on tehtävä elämän loppuvaiheen hoitopäätöksiä hoivakoti- ja hoitolaitospotilaille. Ensihoitolääkäreiden tekemät hoidonrajaukset koskivat lähinnä elvytystä ja tehohoitoa. Tiedot olemassa olevista hoidonrajauksista välittyivät huonosti ensihoidon ammattihenkilöstölle.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4968]