Living together with difference : Narratives and practices of co-existence in Armenian-Azerbaijani rural communities in Georgia
Romashov, Vadim (2022)
Romashov, Vadim
Tampere University
2022
Yhteiskuntatutkimuksen tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Social Sciences
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2022-08-13
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2495-7
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2495-7
Tiivistelmä
Armenian ja Azerbaidžanin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa levinneen etnonationalistisen väkivallan aallon jälkeen ainoat pääasiassa armenialaisista ja azerbaidžanilaisista koostuvat maaseutuyhteisöt, jotka jäävät Etelä-Kaukasiaan ja ehkä koko maailmaan, ovat muutamat kylät Marneulin kunnassa Georgiassa. Tämä väitöskirja on akateeminen yritys tarjota yksityiskohtainen etnografinen tulkinta näiden maaseutuyhteisöjen rinnakkaiseloon liittyvistä kertomuksista ja käytännöistä. Siinä keskitytään ensisijaisesti Tsopin ja Khojornin kyliin Georgian ja Armenian raja-alueella ja kysytään, miten ja miksi erilaisten maaseutuyhteisöjen ryhmäjäsenet elävät yhdessä erojen kanssa, kun vallitsevissa etnonationalistisissa representaatioissa ryhmäerot esitetään yhteensopimattomina ja vastakkaisina. Väitöskirja pyrkii vastaamaan näihin kysymyksiin hyödyntämällä konkreettisia esimerkkejä yhteisöllisestä rinnakkaiselosta ja kehittämällä uutta käsitteistöä. Käsitteiden kehittämistä ovat vauhdittaneet etnografiset kokemukset ja havainnot, joita on kerätty kolmen tutkimusvierailun aikana, yhteensä kuuden kuukauden aikana vuosina 2016–2018. Tutkimus sijoittuu rauhantutkimuksen ja sosiaaliantropologian risteyskohtaan, jossa tutkitaan erilaisia yhdessä eläviä ryhmiä. Väitöskirja käsitelee ryhmiä, joiden identiteetti on rakentunut nationalistisessa antagonistisessa viitekehyksessä tilanteessa, jossa ryhmillä on suoria tai epäsuoria kokemuksia jatkuvasta tai äskettäin tapahtuneesta ryhmien välisestä väkivallasta.
Teoreettisesti tutkimus nivoutuu eksistentialistiseen ja fenomenologiseen ajatteluun ja pohjaa käsitteisiin, jotka kuvaavat Itsen ja Toisen välisiä suhteita, mukaan lukien pelko, ahdistus, halu, negaatio ja intersubjektiivisuus. Väitöskirja kehittää käsitteen ”väkivallan puuttuessa” (violence in absentia). Käsite kuvaa tilannetta, jossa toisen mahdollisen poissaolon ajatellaan olevan vahingollista, vaikka tämän toisen läsnäolo nähdään potentiaalisena subjektiivisen väkivallan lähteenä. Tutkimus osoittaa, että rauha ja väkivalta ovat rinnakkaisia prosesseja tilassa ja ajassa. Yhteisön sisäisiä prosesseja kuvaa käsite ”yhteisöllinen järjestys” (communal ordering), joka tapahtuu kokonaisvaltaisena järjestäytymisprosessina eron/erojen kanssa elämisessä. Käsitteellisesti tutkimus lähestyy eroa ensisijaisesti derridalaisesta näkökulmasta soveltaen sitä rauhan- ja konfliktintutkimukseen. Tässä viitekehyksessä tutkimus määrittää arkipäiväsen rauhan (everyday peace) eron/erojen kanssa elämisen käytäntöinä.
Väitöskirja osallistuu keskusteluun ”paikallisesta rauhasta” ja osoittaa, että ”yhteisöllinen rauha” kuvaa paremmin arkisia rauhankäytäntöjä. Se lainaa käsitteen ”käytäntöyhteisö” (community of practice) sosiaalisen oppimisen teoriasta ja kehittää ajatuksen arkipäiväisestä yhteisöllisestä rauhasta (everyday communal peace) korostaakseen, että tutkittavina olevien armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöjen keskeinen käytäntö on itse arkipäivän rauha. Näin ollen väitöskirja painottaa yhteisöllisen narratiivin roolia ryhmien välisen yhteiselon järjestämisessä. Tutkimus tarkastelee etnografisesti armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöjen rinnakkaiselon kertomuksia ja käytäntöjä.
Väitöskirjan empiiriset osat perustuvat etnografisen tulkinnan ja narratiivisen analyysin yhdistelmään, joka tuottaa subjektiivisen ”tiheän kuvauksen” siitä, miten ja miksi armenialaiset ja azerbaidžanilaiset elävät yhdessä erojen kanssa. Tiheän kuvaamisen avulla väitöskirja tekee näkyväksi myös sen yhteisöjen ulkopuolisen viitekehyksen, jossa rauhan ymmärretään olevan ideaalista kansojen välistä ystävyyttä, vaikka erilaistumisprosessi on edelleen rakennettu kieleen, uskontoon ja kansalliseen identifikaatioon. Etnografiseen kuvaukseen perustuen väitöskirja osoittaa, että yhteisöjen jaettu diskurssi, jossa sekä kielletään että vahvistetaan eroja, toimii yhteisöjen rinnakkaiseloa järjestävän periaatteena, koska juuri tämän ristiriitaisen diskurssin kautta ryhmät tiedostavat ja vaalivat samankaltaisuutta, yhteisöllisyyttä ja naapuruutta. Tutkimuksen tulokset ylittävät Armenian ja Azerbaidžanin rinnakkaiselon kontekstin. Väitöskirja vahvistaa, että ero on silta samuuden ja toiseuden välillä. Tällainen eron ymmärtäminen voi toimia nationalistisen diskurssin vastavoimana erilaisissa konteksteissa. Väitöskirja haastaa samalla liberaalin rauhanrakentamisen ideologian, joka perustuu ensisijaisesti ulkopuoliseen diskursiiviseen interventioon edistääkseen samanlaisuutta ja yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Tutkimus esittää, että liberaalin rauhanrakentaminen tulisi korvata yhteisöllisen rauhan tukemisella, joka loisi tilaa ylipaikallisille rauhan/rauhojen arkipäiväisille käytännöille.
Teoreettisesti tutkimus nivoutuu eksistentialistiseen ja fenomenologiseen ajatteluun ja pohjaa käsitteisiin, jotka kuvaavat Itsen ja Toisen välisiä suhteita, mukaan lukien pelko, ahdistus, halu, negaatio ja intersubjektiivisuus. Väitöskirja kehittää käsitteen ”väkivallan puuttuessa” (violence in absentia). Käsite kuvaa tilannetta, jossa toisen mahdollisen poissaolon ajatellaan olevan vahingollista, vaikka tämän toisen läsnäolo nähdään potentiaalisena subjektiivisen väkivallan lähteenä. Tutkimus osoittaa, että rauha ja väkivalta ovat rinnakkaisia prosesseja tilassa ja ajassa. Yhteisön sisäisiä prosesseja kuvaa käsite ”yhteisöllinen järjestys” (communal ordering), joka tapahtuu kokonaisvaltaisena järjestäytymisprosessina eron/erojen kanssa elämisessä. Käsitteellisesti tutkimus lähestyy eroa ensisijaisesti derridalaisesta näkökulmasta soveltaen sitä rauhan- ja konfliktintutkimukseen. Tässä viitekehyksessä tutkimus määrittää arkipäiväsen rauhan (everyday peace) eron/erojen kanssa elämisen käytäntöinä.
Väitöskirja osallistuu keskusteluun ”paikallisesta rauhasta” ja osoittaa, että ”yhteisöllinen rauha” kuvaa paremmin arkisia rauhankäytäntöjä. Se lainaa käsitteen ”käytäntöyhteisö” (community of practice) sosiaalisen oppimisen teoriasta ja kehittää ajatuksen arkipäiväisestä yhteisöllisestä rauhasta (everyday communal peace) korostaakseen, että tutkittavina olevien armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöjen keskeinen käytäntö on itse arkipäivän rauha. Näin ollen väitöskirja painottaa yhteisöllisen narratiivin roolia ryhmien välisen yhteiselon järjestämisessä. Tutkimus tarkastelee etnografisesti armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöjen rinnakkaiselon kertomuksia ja käytäntöjä.
Väitöskirjan empiiriset osat perustuvat etnografisen tulkinnan ja narratiivisen analyysin yhdistelmään, joka tuottaa subjektiivisen ”tiheän kuvauksen” siitä, miten ja miksi armenialaiset ja azerbaidžanilaiset elävät yhdessä erojen kanssa. Tiheän kuvaamisen avulla väitöskirja tekee näkyväksi myös sen yhteisöjen ulkopuolisen viitekehyksen, jossa rauhan ymmärretään olevan ideaalista kansojen välistä ystävyyttä, vaikka erilaistumisprosessi on edelleen rakennettu kieleen, uskontoon ja kansalliseen identifikaatioon. Etnografiseen kuvaukseen perustuen väitöskirja osoittaa, että yhteisöjen jaettu diskurssi, jossa sekä kielletään että vahvistetaan eroja, toimii yhteisöjen rinnakkaiseloa järjestävän periaatteena, koska juuri tämän ristiriitaisen diskurssin kautta ryhmät tiedostavat ja vaalivat samankaltaisuutta, yhteisöllisyyttä ja naapuruutta. Tutkimuksen tulokset ylittävät Armenian ja Azerbaidžanin rinnakkaiselon kontekstin. Väitöskirja vahvistaa, että ero on silta samuuden ja toiseuden välillä. Tällainen eron ymmärtäminen voi toimia nationalistisen diskurssin vastavoimana erilaisissa konteksteissa. Väitöskirja haastaa samalla liberaalin rauhanrakentamisen ideologian, joka perustuu ensisijaisesti ulkopuoliseen diskursiiviseen interventioon edistääkseen samanlaisuutta ja yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Tutkimus esittää, että liberaalin rauhanrakentaminen tulisi korvata yhteisöllisen rauhan tukemisella, joka loisi tilaa ylipaikallisille rauhan/rauhojen arkipäiväisille käytännöille.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4945]