Isä, äiti ja virkanainen : Sotaleskeyden diskurssit suomalaisessa julkisessa keskustelussa rauhaan paluun vuosina 1945–1950

Abstract

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee sodan jälkeisessä suomalaisessa lehdistössä käytyä keskustelua sotaleskeydestä, ja erityisesti sitä minkälaista kuvaa leskistä julkisessa keskustelussa rakennettiin. Työni keskittyy sotaleskistä luotuun kuvaan, eli eräänlaiseen kategoriaan ja kielelliseen tekoon, ja kertoo siis enemmän ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisesta sotaleskeyteen, kuin sotaleskistä itsestään.

Aiheena sotaleskeys kytkeytyy niin sukupuoli- ja sosiaalihistoriaan kuin uuteen sotahistoriaankin. Siihen nähden miten tutkittu aihe toinen maailmansota sekä sen jälkeinen aika Suomessa on, on sotaleskeyttä toistaiseksi käsitelty tutkimuksissa yllättävän vähän. Sotaleskeys ei kuitenkaan ole ainoastaan paikallinen ilmiö, joten olen lisäksi hyödyntänyt työssäni kansainvälistä sotaleskeyttä käsittelevää tutkimusta. Vaikka aiempi tutkimus on keskittynyt lähinnä ensimmäisen maailmansodan sotaleskiin, koin kansainvälisen näkökulman edistävän myös suomalaista sotaleskeyttä käsittelevän keskustelun ymmärtämistä.

Sodan sijaan olen halunnut keskittyä ajankohtaan, jolloin sotatoimet olivat ohi, mutta varsinaisesta rauhasta ei vielä voida puhua. Rauhaan paluun vuosien 1945–1950 suomalaisen yhteiskunnan haasteet ja epävarmuudet näkyvät myös sotaleskeydestä rakennetussa kuvassa. Tutkimukseni aineisto koostuu ajan luetuimmasta päivälehdistöstä, edustaen samalla erilaisia poliittisia ja aatteellisia näkemyksiä. Luetuimman poliittisen lehdistön eli Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin ja Vapaan Sanan lisäksi olen halunnut sisällyttää tutkimukseeni samaan aikaan pienemmän paikallislehden Sisämaa-Laatokan, joka tuo tutkimukseen siirtolaislehden näkökulmaa. Eri lehtien väliset erot jäivät tutkimuksessa kuitenkin vähäisiksi. Aineistossa lähinnä kansandemokraattinen Vapaa Sana erottui muista poikkeavalla asennoitumisellaan päättyneeseen sotaan. Sotaleskistä se kuitenkin kirjoitti muiden lehtien tapaan positiivisessa valossa, vaikkakin usein muita värikkäämmällä kielenkäytöllä. Lisäksi muita aineiston lehtiä pienempi Sisämaa-Laatokka keskittyi pitkälti siirtolaisasioihin, ja kirjoitti muita enemmän esimerkiksi sotaleskien kodinsaannista. Kaikki tutkitut sanomalehdet kuitenkin uutisoivat sotaleskeydestä myönteisesti, ja toisaalta kaikissa lehdissä sotaleskeyden käsittely väheni tasaisesti vuosi vuodelta.

Lehdistöstä koostuvaa aineistoani olen tarkastellut diskurssintutkimuksen menetelmiä hyödyntäen. Yhtenäistä sotaleskeyden kategoriaa rakennettiin nähdäkseni erilaisten puheentapojen eli diskurssien kautta. Sotaleskeydestä kirjoitettaessa uutisoinnin tavoitteet vaikuttivat pitkälti siihen, minkälaisia diskursseja puheessa tai tekstissä hyödynnettiin. Esimerkiksi sotaleskien puutteellisiin tukiin keskittyvässä uutisoinnissa sotaleskeyden kategoriaa rakennettiin osittain erilaisten diskurssien kautta, kuin uusien kotien valmistumisesta ja tupaantuliaisista kertovissa kirjoituksissa. Toisaalta tunnistamani diskurssit olivat myös päällekkäisiä ja ilmenivät uutisoinnissa myös samanaikaisesti.

Sotaleskeyden kategoriaa rakennettiin rauhaan paluun vuosina neljän erilaisen diskurssin kautta. Näistä puheentavoista sodan diskurssit kumpusivat ensimmäiselle tasavallalle ja sotavuosille tyypillisestä retoriikasta, jossa korostui sodan käyntiä tukevat arvot ja ilmaukset. Sankarivainajia, uhrauksia ja velvollisuutta korostava puhe ei päättynyt rauhan sopimuksiin, mutta sotavuosille tyypillisiä diskursseja tuli muokata uuteen poliittiseen tilanteeseen sopivaksi. Toisaalta sodan uhreja ja muita vastaavia ilmauksia käytettiin myös perusteluna sotaleskien avustamisessa. Näin sodandiskurssit liittyivätkin usein sosiaalihuollon ja huono-osaisuuden diskursseihin, joissa korostui sotaleskien avuntarve. Erilaiset tuet ja avustukset olivatkin yleinen aihe sotaleskiä käsittelevässä uutisoinnissa. Tällaisissa diskursseissa sotaleskeydestä luotiin yleensä kuvaa eräänlaisena ”hyvänä” tai ”ansaitsevana” köyhänä. Uutisoinnissa vedottiin lukijoiden sympatioihin ja usein avuntarpeen keskiössä olivatkin sotaorvot, joiden puolesta sotaleskien kuvattiin työskentelevän. Rooli sotaorpojen äitinä ja kaatuneen sotilaan vaimona liittivätkin sotaleskeyteen myös naiseuden diskursseja. Sotaleskiä haluttiin kuvata ihanteellisina äiteinä ja uskollisina vaimoina, eikä suomalaisessa lehdistöstä näytä löytyvän juurikaan heihin kohdistuvaa paheksuntaa tai moralisointia sodan jälkeisinä vuosina. Sotaleskeyden naiseuden diskurssit joutuivat kuitenkin tasapainottelemaan ihanteellisten kuvausten ja sotaleskien elämän realiteettien välillä. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että vaikka naisten yleisesti toivottiin sodan jälkeen luovuttavan työpaikkansa rintamalta palaaville miehille, sotaleskien ansiotyö nähtiin välttämättömyytenä – olivathan he perheensä huoltajia. Sotaleskien asema sotaorpojen äiteinä yhdisti heidät toisaalta myös neljänteen tunnistamaani diskurssiin: tulevaisuususkoon. 1940-luvun lopun levottomassa ilmapiirissä lehdistön tavoitteena oli luoda eräänlaista selviytymisen narratiivia. Sotaleskien kohdalla tämä tarkoitti sitä, että erityisesti siirtolaisasioista kirjoittavassa Sisämaa-Laatokassa, mutta myös muissa aineiston lehdissä, sotaleskeys ei edustanut ainoastaan mennyttä sotaa, vaan äitiyden ja lasten kautta yhtä lailla parempaa tulevaisuutta.

Sotaleskeyden on usein myöhemmin todettu olleen sodan jälkeen unohdettu aihe. Oma tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että rauhaan paluun vuosina sotaleskeys ei ollut mikään kielletty aihe, vaan päinvastoin leskien sekä sotaorpojen haastava tilanne puhututti päivälehdistössä. Sodan jälkeisen Suomen kontekstissa uutisoinnin keinot ja tavoitteet täytyi sopeuttaa ajan vaatimuksiin ja rauhankriiseistä selviämiseen. Samalla hyvin erilaisissa tilanteissa olleet naiset niputettiin melko yhtenäiseltä näyttävään sotaleskeyden kategoriaan, jossa naiset näyttäytyivät hädänalaisina, mutta ahkerina ja hyvinä äitejä sekä sankarivainajien leskinä.