Vakavista mielenterveyden ongelmista kärsivien lasten resilienssi

Abstract

Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena oli tarkastella resilienssin ilmentymistä vakavista mielenterveyden häiriöistä kärsivillä lapsilla. Lisäksi tutkittiin, löytyykö resilienssin voimakkuudessa eroja lapsilla, joiden mielenterveyden häiriöt ovat selkeästi traumaperäisiä ja lapsilla, joiden oirehdinta ei välttämättä johdu selkeästä traumataustasta. Tutkimus on osa laajempaa ”Trauman kokeneiden lasten resilienssi – Yksilölliset voimavarat mielenterveyden suojana” -tutkimusta. Sen aineisto pohjautuu vuosina 2015-2017 Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten traumapsykiatrian kokovuorokausiosastolla (n = 42) ja lasten psykiatriaklinikan akuuttiosastolla (n = 32) hoitoa saaneisiin lapsiin.

Lasten traumapsykiatrian kokovuorokausiosastolle tullaan nimenomaan lapsuusiän vakavien traumojen ja monimutkaisten traumaperäisten häiriöiden vuoksi. Lasten psykiatriaklinikan akuuttiosastolle tullaan vakavien mielenterveyden häiriöiden vuoksi, joita ovat psykoottisuus, psyykkiseen oireiluun liittyvä toimintakyvyn romahdus, akuutti aktiivinen itsetuhoisuus sekä vakava väkivaltaisuus. Osastolle tulleiden potilaiden toimintakyky kokonaisuudessaan voi olla akuuttivaiheessa täysin romahtanut ja osastojakson päätavoitteena on sen palauttaminen ja lapsen saaminen takaisin kotiin.

Tutkimuksen teoreettisen taustan muodosti resilienssin sosioekologinen malli ja tutkimustieto resilienssin kyvystä suojata lasta traumanjälkeisiltä mielenterveyden häiriöiden kehittymiseltä, kun resilienssin suojaavia voimavaroja on enemmän kuin lapsen mielenterveyttä uhkaavia riskitekijöitä tai kun ne ovat tasapainossa keskenään (Zolkoski ja Bullock, 2012). Aiemman tiedon pohjalta oletettiin, että vakavasti oirehtivilla lapsilla ei välttämättä ole voimakasta resilienssiä, koska resilienssin pitäisi nimenomaan suojata lasta psyykkisten häiriöiden kehittymiseltä trauman jälkeen. Kahden kyseessä olevan osaston lasten resilienssin voimakkuuden eroista ei asetettu tutkimushypoteesia, koska aiempaa tutkimustietoa aiheesta ei ole.

Tutkimustulokset osoittivat, että kummankin osaston lapset osoittivat yllättävän voimakasta resilienssiä, kun tutkittiin resilienssimittarin yhteispistemäärien keskiarvoa. Eroja resilienssin voimakkuudessa kahden osaston välillä ei löytynyt Mann-Whitneyn U-testillä tarkasteltaessa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että traumanjälkeisten psyykkisten häiriöiden kehittyminen ei tämän tutkimuksen perusteella tarkoita, etteikö lapsella voisi olla voimakasta resilienssiä ainakin yksilötasolla. On mahdollista, että tulos kuvaa tilannetta, jossa lapsi on kokenut hänen suojaavien tekijöidensä ylittäviä riskitekijöitä ja siksi hänelle on kehittynyt vakavia psyykkisiä häiriöitä. Tutkimus antaa myös alustavia viitteitä siitä, että resilienssiä saattaa ilmetä samoissa määrin lapsilla, joiden psyykkinen oirehdinta on selkeästi traumaperäistä kuin niilllä, joilla oirehdinnan syynä ei välttämättä ole selkeä traumatausta.