Istanbulin sopimuksen positiiviset toimintavelvoitteet naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä
Keskilammi, Nelli (2022)
2022
Hallintotieteiden maisteriohjelma - Master's Programme in Administrative Studies
Johtamisen ja talouden tiedekunta - Faculty of Management and Business
This publication is copyrighted. Only for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2022-05-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202205104679
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202205104679
Tiivistelmä
Tutkielmassa arvioidaan Istanbulin sopimuksen positiivisten toimintavelvoitteiden vaikutusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisyssä kansainvälisellä ja kansallisella tasolla sekä niitä reunaehtoja, jotka EIT on oikeuskäytännöllään laatinut positiivisten toimintavelvoitteiden edellytyksille. Istanbulin sopimuksen tavoitteena on vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa edellyttämällä sopimusvaltioilta sukupuolisensitiivisiä toimia. Tutkielmassa positiivisten toimintavelvoitteiden edellytyksiä tarkastellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön, lainsäädännön ja sen esitöiden sekä oikeuskirjallisuuden avulla.
Suomessa naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan usein sukupuolineutraalein termein, kuten parisuhde- tai lähisuhdeväkivaltana, mikä häivyttää sukupuolten kohtaamat erilaiset ongelmat ja estää näin tehokkaan puuttumisen. Sukupuolineutraaliuuden ei tarvitse tarkoittaa sukupuolisokeutta, sillä sukupuolineutraaleja säännöksiä on mahdollista tulkita sukupuolisensitiivisesti Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla.
Tutkielmassa suositellaan sukupuolittuneen näkökulman huomioon ottamista lainvalmistelussa ja lainsoveltamisessa. Tämä edellyttää kriminaalipoliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia rikosoikeusjärjestelmässä ja sen ulkopuolella. Jos valtio laiminlyö positiiviset toimintavelvoitteensa yksityisten välisten oikeudenloukkausten estämiseksi, voi se loukata Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvattuja oikeuksia. Due diligence -periaate on asettanut perheväkivaltatapauksissa matalan kynnyksen puuttua perheväkivaltatilanteisiin, sillä se asettaa viranomaisille velvollisuuden toimia jo silloin kuin riski on olemassa, vaikka se ei olisikaan välitön toisin kuin klassisessa Osman-testissä. Osman-testiä onkin kritisoitu sen kriteerien väljyydestä ja sen kriteereitä tulisikin kehittää vastaamaan nyky-yhteiskunnan tarpeisiin.
Sopimusvelvoitteiden täysimittainen täytäntöönpano edellyttäisi Suomelta hyvin konkreettisia toimia, kuten rahoituksen kohdentamista sekä aineellisen lainsäädännön systemaattista muuttamista, jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa arvioitaisiin rakenteellisena ongelmana. Toimeenpanotoimien heikkoutena on hankkeiden määräaikaisuus ja hallituskausittaisuus. Suomesta puuttuu kokonaisvaltainen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen strategia, jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa lähestytään ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmana. Kansallisessa toimeenpanossa tulisi ottaa huomioon myös kunta- ja aluetaso sekä kansalaisjärjestöjen rooli ja vahvistaa toimijoiden roolia sekä yhteistyötä. Lisäksi lainvalvontaviranomaisten on taattava tutkinnan tehokkuus, mikä edellyttää viranomaisten koulutusta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä. Kansallista lainsäädäntöä tulisikin kehittää siten, että se huomioisi paremmin kansainväliset velvoitteet ja uhrikeskeisen näkökulman naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä.
Suomessa naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan usein sukupuolineutraalein termein, kuten parisuhde- tai lähisuhdeväkivaltana, mikä häivyttää sukupuolten kohtaamat erilaiset ongelmat ja estää näin tehokkaan puuttumisen. Sukupuolineutraaliuuden ei tarvitse tarkoittaa sukupuolisokeutta, sillä sukupuolineutraaleja säännöksiä on mahdollista tulkita sukupuolisensitiivisesti Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla.
Tutkielmassa suositellaan sukupuolittuneen näkökulman huomioon ottamista lainvalmistelussa ja lainsoveltamisessa. Tämä edellyttää kriminaalipoliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia rikosoikeusjärjestelmässä ja sen ulkopuolella. Jos valtio laiminlyö positiiviset toimintavelvoitteensa yksityisten välisten oikeudenloukkausten estämiseksi, voi se loukata Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Suomen perustuslaissa turvattuja oikeuksia. Due diligence -periaate on asettanut perheväkivaltatapauksissa matalan kynnyksen puuttua perheväkivaltatilanteisiin, sillä se asettaa viranomaisille velvollisuuden toimia jo silloin kuin riski on olemassa, vaikka se ei olisikaan välitön toisin kuin klassisessa Osman-testissä. Osman-testiä onkin kritisoitu sen kriteerien väljyydestä ja sen kriteereitä tulisikin kehittää vastaamaan nyky-yhteiskunnan tarpeisiin.
Sopimusvelvoitteiden täysimittainen täytäntöönpano edellyttäisi Suomelta hyvin konkreettisia toimia, kuten rahoituksen kohdentamista sekä aineellisen lainsäädännön systemaattista muuttamista, jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa arvioitaisiin rakenteellisena ongelmana. Toimeenpanotoimien heikkoutena on hankkeiden määräaikaisuus ja hallituskausittaisuus. Suomesta puuttuu kokonaisvaltainen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen strategia, jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa lähestytään ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmana. Kansallisessa toimeenpanossa tulisi ottaa huomioon myös kunta- ja aluetaso sekä kansalaisjärjestöjen rooli ja vahvistaa toimijoiden roolia sekä yhteistyötä. Lisäksi lainvalvontaviranomaisten on taattava tutkinnan tehokkuus, mikä edellyttää viranomaisten koulutusta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä. Kansallista lainsäädäntöä tulisikin kehittää siten, että se huomioisi paremmin kansainväliset velvoitteet ja uhrikeskeisen näkökulman naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä.