Kotona asuvan muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeus sosiaalihuollon palvelutarpeen arvioinnissa

Abstract

Pro Gradu –tutkielmassa tarkastellaan muistisairaan itsemääräämisoikeutta ja sen sisältöä sosiaalihuollon palveluntarpeen arvioinnin näkökulmasta. Tutkielman keskiössä on muistisairauksista kärsivät yksin kotona asuvat vanhukset, jotka ovat haavoittuvassa asemassa yhteiskunnassamme. Itsemääräämisoikeus on terminä lainsäädännössä harvinainen, mutta se ilmenee useiden sosiaalihuoltoa koskevien säännösten taustalta sekä perustuslaista. Muistisairaan itsemääräämisoikeus on kytketty vahvasti osallisuuteen ja oikeuteen saada tietoa itseään koskevasta asiasta. Oikeudellinen toimintakyky ja sen heikentyminen vaikuttavat itsemääräämisoikeuteen ja sen toteuttamistapoihin.

Sosiaalihuollossa itsemääräämisoikeus toteutuu ensisijaisesti osallistumisoikeutena asiakasta koskevaan päätöksentekoon. Tutkielman keskiössä olevan muistisairaan vanhuksen kompetenssi ja aloitekyky ovat heikentyneitä, ja tätä kautta kyky itsemääräämiseen kapenee sairauden edetessä. Oikeudellisen toimintakyvyn heiketessä kotona asuvan muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeus siirtyy asteittain mahdollisille läheisille sekä sosiaalihuollon palvelutarvetta arvioiville asiantuntijoille. Palvelutarpeen arviointi on haastava kokonaisuus muistisairaalle ja itsemääräämisoikeuden toteuttaminen muistisairaan kannalta sairauden edetessä jatkuvasti monimutkaisemmaksi. Muistisairaan itsemääräämisoikeus päätyy mahdollisten omaisten, läheisten ja palveluntarvetta arvioivien asiantuntijoiden ristipaineeseen.

Kunnat myöntävät sosiaalipalveluja yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin perusteella asukkailleen. Arvioinnin tulee perustua asiakkaan omaan näkemykseen sekä yhden tai useamman asiantuntijan arvioon palvelutarpeesta. Palvelutarpeen arvioinnin menettelyä ei ole tarkasti säännnelty, joka jättää harkinnanvaraa arvioinnin toteuttamiseen. Hyvä palvelutarpeen arviointi sisältää asiakkaan oman subjektiivisen arvion avuntarpeestaan, jota mahdollisuuksien mukaan tuetaan läheisten ja ammattihenkilöiden tekemien arvioiden kanssa.

Tutkielman metodina on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Tutkielma selvittää muistisairaan itsemääräämisoikeuden sisältöä ja merkitystä palvelutarpeen arvioinnissa. Tämän lisäksi pyritään selvittämään palvelutarpeen arvioinnin sisältämiä haasteita ja mahdollisuuksia muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudelle ja sen toteutumiselle. Kyseessä on problemaattinen kokonaisuus, jonka keskiössä on muistisairaan vanhuksen oikeudellinen toimintakyky ja sen jatkuva heikentyminen sairauden edetessä. Tutkielmassa ei käsitellä lainkaan jo oikeudellisen toimintakykynsä menettäneiden vanhuksien itsemääräämisoikeuden toteutumista. Eräät ennakoivat toimenpiteet, kuten hoitotestamentti sekä edunvalvontavaltuutus on myös rajattu pois, ja keskiössä on muistisairas vanhus, joka ei ole varautunut toimintakykynsä heikkenemiseen hoitotestamentilla tai edunvalvontavaltuutuksella.

Palvelutarpeen arviointi voidaan äärimmäisissä tilanteissa nähdä eräänlaisena julkisen vallan tekemänä oikeutettuna interventiona muistisairaan yksityiselämän suojaan ja vapauspiiriin silloin, kun muistisairasta on suojattava tämän heikentyneen oikeudellisen toimintakyvyn seurauksena. Palvelutarpeen arvioinnissa ajaudutaan muistisairaan kohdalla herkästi itsemääräämisoikeuden ja suojaamisen ristiriitaan.