Onko materialismi este myös sosiaaliselle kestävyydelle?: Tutkimus materialistisuuden yhteydestä heikossa asemassa oleviin kohdistuviin empatiakuiluihin ja ansaitsevuuskäsityksiin

Abstract

Sosiaalinen kestävyys on hyvinvoinnin, mahdollisuuksien ja resurssien oikeudenmukaista jakautumista sukupolvien sisällä ja niiden välillä. Sosiaalisen kestävyyden edistämisen kannalta on merkityksellistä, miten suuria empatiakuiluja yhteiskunnassa vallitsee ja missä määrin heikossa asemassa olevat nähdään apua ansaitsevina. Kielteiset käsitykset avunsaajien ansaitsevuudesta heikentävät eriarvoisuutta purkavan politiikan sosiaalista legitimiteettiä. Yhteiskunnissa, joissa sekä ekologinen että sosiaalinen kestävyys ovat koetuksella, on aiheen etsiä ratkaisuja, jotka voisivat samaan aikaan edistää kestävyyttä molemmilla osa-alueilla: materialistisuuden vähentäminen on tutkitusti keino edistää ekologista kestävyyttä, mutta voisiko sillä poistaa esteitä myös sosiaalisen kestävyyden tieltä? Tutkimukseni kytkeytyy yleistymässä olevaan ekososiaalipolitiikan tutkimusperinteeseen, jonka piirissä haetaan synergiaa ekologisten ja sosiaalisten päämäärien tavoittelussa.

Tutkielmassani selvitin, onko vastaajan materialistisuus tekijä, joka on yhteydessä heikossa asemassa olevien ansaitsevuutta koskeviin käsityksiin: vähentääkö materialistisuus todennäköisyyttä välittää huono-osaisten väestöryhmien hyvinvoinnista ja nähdä viimesijaisen toimeentuloturvan varassa elävät apua ansaitsevina? Lisäksi tutkin, missä määrin yhteydet säilyvät demografisten, sosioekonomisten, poliittisten ja elämänkokemuksia mittaavien yksilötason tekijöiden vakioimisen jälkeen.

Materialismin määrittelyssä nojasin materialismitutkija Tim Kasseriin (2016), jonka mukaan materialistisuus kattaa sisälleen joukon erilaisia vaurauteen, omistamiseen, imagoon ja statukseen yhdistyviä ulkoisia elämänarvoja ja tavoitteita. Tutkimusaineistona käytin vuonna 2012 kerättyä Hyvinvointi ja eriarvoisuus Suomessa -aineistoa (N=1883), joka sisälsi Kasserin (2004) kehittelemän Material Desires Scale’n. Se mittaa kymmenen kysymysväittämän avulla, kuinka vahvoja materialistisia haluja vastaajilla on. Painokertoimia käyttämällä aineiston pohjalta saadut tulokset materialistisuuden yhteydestä huono-osaisten ansaitsevana pitämiseen ovat yleistettävissä 20–64-vuotiaaseen manner-Suomessa asuvaan suomenkieliseen väestöön.

Tutkimuksessani käytin kaikkiaan kahdeksaa vastemuuttujaa heikossa asemassa olevien ansaitsevuuden mittaamiseksi. Niistä neljä mittasivat huono-osaisia väestöryhmiä kohtaan koettua empatiaa. Huono-osaiset väestöryhmät olivat tutkimuksessani mielenterveysongelmaiset, asunnottomat ja päihdeongelmaiset, maahanmuuttajat sekä köyhät ja ylivelkaantuneet. Empatiaa mitattiin kysymällä, kuinka paljon vastaaja välittää kunkin ryhmän hyvinvoinnista. Loput neljä vastemuuttujaa mittasivat CARIN-teorian mukaisesti suomalaisten asennoitumista toimeentulotuen saajien ansaitsevuuteen. Kysymykset käsittelivät vastaajien mielipidettä siitä, ovatko toimeentulotuen saajat laiskoja ja aloitekyvyttömiä (ansaitsevuuden kriteerinä kontrolli), uskotaanko toimeentulotuen saajien maksavan tai joskus maksaneen saamansa avun takaisin yhteiskunnalle (vastavuoroisuuskriteeri), uskotaanko toimeentulotukea haettavan todelliseen tarpeeseen (tarvekriteeri) ja voivatko vastaajat kuvitella itse joskus joutuvansa toimeentulotukiasiakkaan asemaan (identiteettikriteeri). CARIN-teorian mukaan ihmiset käyttävät näitä kriteereitä arvioidessaan ansaitsevatko toimeentulotuen saajat tulla autetuiksi. Tavallista useamman vastemuuttujan käyttäminen oli perusteltua, sillä materialistisuuden yhteydestä empatiakuiluihin ja ansaitsevuuskäsityksiin ei löytynyt aikaisempaa tutkimusta.

Ristiintaulukoinnin perusteella materialistisuus oli tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä mielenterveysongelmaisista välittämiseen sekä toimeentulotuen saajien ansaitsevuutta määrittäviin tarve- ja kontrollikriteereihin. Toisin sanoen materialistit kertoivat muita harvemmin välittävänsä mielenterveysongelmaisten hyvinvoinnista ja uskovansa toimeentulotuen saajien tarvitsevan saamansa tuen ja he ilmaisivat muita useammin pitävänsä toimeentulotuen saajia laiskoina. Regressioanalyysissa yhteyksien vakioimisen jälkeen tilastollinen yhteys säilyi ainoastaan vain toimeentulotuen saajia koskevan tarvekriteerin kohdalla.

Tutkimustulokset antoivat lieviä viitteitä siitä, että materialistisuus on Suomessa este ekologisen kestävyyden ohella myös sosiaaliselle kestävyydelle. Poikkileikkausaineistoon pohjaavan korrelaatiotutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä johtopäätöstä yhteyden kausaalisuudesta. Jatkotutkimuksessa olisi syytä tutkia tarkemmin, miksi ihmiset, joilla itsellään on vahvoja materian hankkimiseen kohdistuvia haluja, epäilevät viimesijaisen toimeentuloturvan varassa elävien taloudellisten tarpeiden todellisuutta.