Verohallinnon ohjeet sosiaalisessa mediassa - luottamuksensuojan toteutumisedellytykset verovelvollisen näkökulmasta

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan luottamuksensuojan soveltamisedellytyksiä liittyen Verohallinnon sosiaalisen median alustoilla antamiin, verovelvollisille kohdistettuihin ohjeisiin. Hallintolain mukaisesti luottamuksensuoja tarkoittaa, että viranomaisten toimien on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia. Periaatteen sisällöstä säädetään lisäksi yksityiskohtaisemmin verotusmenettelyyn liittyen. Periaatteen keskeisenä tavoitteena voidaan nähdä pyrkimys suojata yksityisiä oikeussubjekteja julkisen vallan mielivaltaisuudelta. Tutkimuskysymykseksi muodostuu edellä esitetyn nojalla kysymys siitä, miten verovelvollisen tulisi oikeudellisesta näkökulmasta suhtautua Verohallinnon sosiaalisen median alustoilla antamiin ohjeisiin sekä niiden sitovuusvaikutukseen viranomaisen ratkaisutoiminnassa. Tutkimuskysymyksen kannalta keskeinen tulkintaongelma liittyy Verohallinnon ilmaisemaan kantaan sosiaalisen median alustoilla annettujen ohjeiden rinnastettavuudesta suullisiin ohjeisiin. Suullisten ohjeiden osalta yleisesti hyväksytty näkemys on, etteivät ne lähtökohtaisesti sido viranomaista sen ratkaisutoiminnassaan. Verohallinto on kuitenkin eksplisiittisesti ilmaissut tulkintalinjansa verovelvollisen mahdollisuudesta nauttia luottamuksensuojaa sosiaalisen median alustoilla annettujen ohjeiden pohjalta. Tutkielma on menetelmältään pääosin oikeusdogmaattinen. Pyrkimyksenä on tarkastella ja systematisoida voimassa olevan lainsäädännön sekä oikeuskäytännön avulla luottamuksensuojasäännösten merkityssisältöä. Merkityssisällön tarkastelun jälkeen tutkimuksessa pyritään arvioimaan näiden säännösten sovellettavuutta sosiaalisen median alustoilla Verohallinnon ja verovelvollisen välillä käytävään oikeudelliseen keskusteluun. Tutkielma arvioi lisäksi luottamuksensuojasäännösten sekä sosiaalisen median alustoilla annettujen ohjeiden välistä oikeudellista suhdetta oikeusvertailun keinoin, pyrkimyksenä luoda kattavampi näkemys kyseisestä oikeudellisesta suhteesta viranomaistoiminnassa yleisesti. Tarkastelun seurauksena tutkielmassa esitetään johtopäätös, jonka mukaisesti Verohallinnon voidaan katsoa suhtautuvan sosiaalisen median alustoilla annettujen ohjeiden sitovuusvaikutukseen osin pidättyvästi. Tällainen verotuskäytäntöön omaksuttu tulkintalinja on omiaan aiheuttamaan epätietoisuutta verovelvollisten keskuudessa siitä, millä tavoin sosiaalisen median alustoilla annetut ohjeet sitovat veroviranomaista sen toiminnassa. Tästä seuraa, että verovelvollisen vastuu verotuksensa oikeellisuudesta saattaa kasvaa, jos tämän on arvioitava aineellisen vero-oikeuden lisäksi sille annettujen kannanottojen tosiasiallista, viranomaiseen kohdistuvaa sitovuusvaikutusta. Sosiaalisen median palvelutoiminnan pyrkimyksenä on kuitenkin ensi sijassa ollut edesauttaa verovelvollisen toimintaa tämän asioidessa viranomaisessa. Tästä syystä viranomaisen toimesta on arvioitava, toteutuuko sille lainsäädännön nojalla asetettu palvelukykyisyyden kehittämisvelvollisuus asianmukaisella tavalla. Arvioinnissa on kuitenkin huomioitava myös verovelvollisiin kohdistuva selonottovelvollisuus, joka osaltaan rajaa viranomaiseen kohdistuvien palvelu- sekä neuvontavelvoitteiden laajuutta. Tutkimuksessa esitetyistä päätelmistä seuraa, että mahdollista jatkotutkimusintressiä herättävänä kysymyksenä voidaan esimerkinomaisesti mainita tekoälyn ja luottamuksensuojasääntelyn välinen tarkastelu Verohallinnon toiminnassa hyödynnettävän Chat-palvelun sekä tämän tarjoaman neuvonnan osalta.