Kansallisen turvallisuuden nojalla toteutetun tiedustelun valvonta perustuslain 10 §:n näkökulmasta

Abstract

Viime vuosikymmeninä kansallisen turvallisuuden käsite on poliittisluontoisuutensa lisäksi aktivoitunut oikeudellisessa keskustelussa. Esimerkiksi digitalisaation, teknologian sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun viimeaikaiset kehityssuunnat ovat nostaneet esiin uudenlaisia kansallista turvallisuutta koskevia uhkakuvia, kuten kyberuhat tai hybridivaikuttamisen erinäiset muodot. Tämän johdosta Suomessa nostettiin esille tarve uudesta tiedustelulainsäädännön luomisesta, jonka avulla pystyttäisiin vastaamaan tämän päivän haasteisiin tehokkaasti ja kansallista turvallisuutta sekä Suomen valtion suvereniteetin asemaa suojaten.

Uusi tiedustelulainsäädäntö astui voimaan vuonna 2019, luoden suomalaiseen lainsäädäntöön kolme uutta keskeistä lakia koskien sotilas- ja siviilitiedustelua sekä niiden valvontaa. Lisäksi poliisilakia (872/2011) muokattiin ja siihen lisättiin erillinen 5 a luku koskien suojelupoliisin toteuttamaa siviilitiedustelua. Yhtenä merkittävänä muutoksena uudistuksessa muokattiin myös perustuslain (731/1999) 10 §:ä yksityiselämän suojaa koskien. Pykälään lisättiin kansallisen turvallisuuden suojaamisen varmistamiseksi 4. momentti tiedusteluoikeuksia koskien, minkä voidaan nähdä merkittävästi heikentävän yksilön perusoikeussuojaa koskien viestin salaisuuden oikeutta.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää ja tulkita lainopillisen eli oikeusdogmaattisen tutkimusotteen keinoin siviilitiedustelua koskevan lainsäädännön keskeisintä käsitesisältöä ja selittää sekä arvioida kriittisesti tiedustelua koskevien valvontaelimien toimintaa ja niiden riittävyyttä tiedustelun valvonnan toteuttajana. Tutkielma ottaa näkökulmakseen tiedusteluun vahvasti liittyvän perustuslain 10 §:n ja erityisesti sen 4 momentin sisällön, jolla pyritään löytämään yhteyksiä yksilön oikeussuojakeinoihin tilanteessa, jossa kansallisen turvallisuuden nojalla toteutetulla tiedustelulla puututaan merkittävästi esimerkiksi yksilön oikeuteen viestin salaisuudesta. Voimassaolevan tiedustelulainsäädännön lisäksi tutkielman tavoitteiden saavuttamiseksi perehdytään erityisesti myös lainsäädännön valmisteluaineistoon sekä aihepiiriä koskevaan oikeuskirjallisuuteen.

Tutkielman keskeisinä tuloksina nähdään tiedustelulainsäädännön uudistuksen myötä siviilitiedustelua suorittavan suojelupoliisin toimivaltuuksien lisääntyneen merkittävästi, jonka vuoksi myös tiedustelun valvonnan keinoja on laajennettu. Kokonaisuutena tiedustelun valvonta voidaan nähdä verrannollisesti kattavana niin parlamentaarisen kuin ulkoisen laillisuusvalvonnan taholta, joka edistää osaltaan yksilön oikeussuojakeinojen toteutumista. Toisaalta kriittisesti tarkasteltuna on noteerattava, että tiedusteluvalvontavaltuutetulla on laaja valvontavalta tiedustelun aihepiirissä ja muiden valvontaa suorittavien tahojen toiminta voidaan nähdä jokseenkin riippuvaissuhteisena tiedusteluvalvontavaltuutetun toiminnasta. Tutkimustyön jatkaminen siviilitiedustelun valvonnasta ja tiedustelun perusoikeuskytköksistä nähdään merkityksellisenä, sillä tiedustelulainsäädäntö on vielä uusi ja esimerkiksi tiedustelun valvonta käytännön tasolla muovautuu yhä.