Virtuaalimuseon saavutettavuus affordanssin tulokulmasta: Analyysikokeilussa Presidentinlinnan virtuaalikierros
Sokka, Johanna (2022)
Sokka, Johanna
2022
Media, kulttuuri ja yhteiskunta -maisteriohjelma - Master's Programme in Media, Culture and Society
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta - Faculty of Information Technology and Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2022-05-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202204233459
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202204233459
Tiivistelmä
Tarkastelen tutkielmassani saavutettavuutta julkisten kulttuurilaitosten tarjoamien palvelujen ja sisältöjen digitalisoitumiseen liittyvänä kysymyksenä affordanssiteoreettisesta tulokulmasta. Lähestyn asiaa suuntaamalla huomioni tapoihin, joilla museolaitos on muokannut digitaalisen murroksen myötä toimintaansa ja pyrkii nykyisin vastaamaan teknologiavälitteisin keinoin lakisääteisiin velvoitteisiinsa tallentaa yhteiskunnallista tietoa ja tarjota siihen tasavertainen pääsy kaikille kansalaisille. Esimerkkinäni tutkielmassa toimii virtuaalinen museonäyttely, tarkemmin Presidentinlinnan virtuaalinen esittelykierros, jonka erittelyn avulla valotan digitaalisen kulttuuritarjonnan saavutettavuutta ja sen ongelmia käyttöliittymätasolla.
Saavutettavuus on ollut viime vuosina Suomessakin runsaasti esillä hallinnollis-poliittisissa yhteyksissä ja erityisesti viitattaessa digitaalisten verkkopalvelujen saatavuuteen ja helppokäyttöisyyteen. Taustalla on yhteiskunnan eri osa-alueiden ja toimintojen yhä läpikotaisempi digitalisoituminen, jonka myötä digitaidoista on tullut normatiivinen ihanne ja tavoiteltava osa kansalaistaitoja. Hallitusohjelmissa digitalisoitumiskehitys esitetään vääjäämättömäksi, ja sillä perustellaan palvelujen saavutettavuuden takaamisen tärkeyttä. Euroopan parlamentin ja Euroopan neuvoston saavutettavuusdirektiivi on yksi esimerkki tällaisesta saavutettavuuspuheesta – hallinnollis-poliittisesta diskurssista, jossa digitaaliset palvelut korostuvat. Suomessa direktiivin pohjalta vuonna 2019 hyväksytty laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta eli niin sanottu digipalvelulaki edellyttää, että julkisen ja kolmannen sektorin toimijat tarjoavat asiakkailleen saavutettavia verkkosivuja ja ottavat ihmisten erilaiset tarpeet huomioon myös sisällöissään.
Digitaalisten kulttuuripalvelujen saavutettavuuden ideaali kietoutuu demokraattisen yhteiskunnan laajempiin normatiivisiin ihanteisiin. Yksi niistä koskee tiedon saavutettavuutta. Suomessa esimerkiksi museolaitoksen lakisääteisenä tehtävänä on säilyttää yhteiskunnallista (muisti)tietoa kaikille helposti saavutettavalla tavalla. Digitoitumiskehityksen myötä museotoimijat ovat ottaneet käyttöönsä uudenlaisia keinoja ja herätelleet niiden avulla usein pölyiseksi ja elitistiseksi miellettyä museolaitosta digiaikaan. Virtuaaliset museonäyttelyt ovat tästä yksi havainnollinen esimerkki. Suomalaisten museoiden virtuaalinäyttelyjä on kerätty koronapandemian alussa vuonna 2020 perustetulle Digimuseo.fi-sivustolle, joka mainostaa tarjontaa saavutettavaksi ja kotisohvalla nautittavaksi.
Tutkielmani lähtökohtana on havainto, että kun hallinnollis-poliittisen diskurssin pintaa raaputtaa, ei olekaan niin itsestäänselvää, mitä digitaalinen saavutettavuus oikeastaan tarkoittaa yhteiskunnan julkisesti tuotettujen kulttuuri- ja muiden palvelujen kannalta. Taustoitan kysymystä museopalvelujen digitaalisesta saavutettavuudesta ruotimalla hallinnollis-poliittisissa diskursseissa toistuvaa normatiivista saavutettavuusihannetta. Lisäksi valotan museolaitoksen historiaa ja museotoiminnan muutoshaasteita digitalisoitumisen edetessä.
Hahmottelen tutkielmassani verkkosivujen saavutettavuuteen ympäristöpsykologi J. J. Gibsonin (1986) affordanssiteoriasta ponnistaen tulokulman, jonka pohjalta suuntaan lähemmän huomioni käyttöliittymätasolle. Konkretisoin Gibsonin affordanssia koskevaa ymmärrystä yhdistämällä siihen aineksia kulttuuritutkija Stuart Hallin (1980/1985) sisäänkoodaus/uloskoodausmallista, jonka ideaa (media)esitysten puhuttelevuudesta ja niissä etusijalle asettuvista tulkinta-asemista muokkaan käyttöliittymätasolle soveltuvaksi. Tutkielman lopuksi teen analyysikokeilun, jossa käytän esimerkkinä Digimuseo.fi-sivustolla tarjolla olevaa, mobiililaitteelle tarkoitettua Presidentinlinnan virtuaalikierrosta. Erittelen, millaisia toiminnan mahdollisuuksia (ja rajoituksia) virtuaalikierros pitää sisällään, ja mitä sen käyttöliittymätason piirteet – tarjoumat – kertovat näyttelyn oletetuista kävijöistä, käyttötavoista ja näyttelyn saavutettavuudesta.
Analyysikokeiluni osoittaa, että Digimuseo.fi:n kannettaville älylaitteille tarkoitettu virtuaalinäyttely on saavutettava vain sellaiselle kävijäjoukolle, jolla on hyvä näköaisti, toimiva käsien motoriikka, ja joka on tottunut käyttämään digitaalisia mobiilisovelluksia. Lisäksi erittelyni nostaa esiin, että näyttely on kohdistettu Suomen historiasta ja kulttuurista valmiiksi kiinnostuneille ja/tai niihin jo aiemmin perehtyneille museovieraille. Tiivistäen näyttelyn käyttöliittymäratkaisut asettavat etusijalle keskiluokkaisen suomalaiskävijän, joka vierailee tottuneesti perinteisissä museoissa ja hyödyntää sujuvasti mobiililaitteiden ja -sovellusten logiikkaa.
Saavutettavuus on ollut viime vuosina Suomessakin runsaasti esillä hallinnollis-poliittisissa yhteyksissä ja erityisesti viitattaessa digitaalisten verkkopalvelujen saatavuuteen ja helppokäyttöisyyteen. Taustalla on yhteiskunnan eri osa-alueiden ja toimintojen yhä läpikotaisempi digitalisoituminen, jonka myötä digitaidoista on tullut normatiivinen ihanne ja tavoiteltava osa kansalaistaitoja. Hallitusohjelmissa digitalisoitumiskehitys esitetään vääjäämättömäksi, ja sillä perustellaan palvelujen saavutettavuuden takaamisen tärkeyttä. Euroopan parlamentin ja Euroopan neuvoston saavutettavuusdirektiivi on yksi esimerkki tällaisesta saavutettavuuspuheesta – hallinnollis-poliittisesta diskurssista, jossa digitaaliset palvelut korostuvat. Suomessa direktiivin pohjalta vuonna 2019 hyväksytty laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta eli niin sanottu digipalvelulaki edellyttää, että julkisen ja kolmannen sektorin toimijat tarjoavat asiakkailleen saavutettavia verkkosivuja ja ottavat ihmisten erilaiset tarpeet huomioon myös sisällöissään.
Digitaalisten kulttuuripalvelujen saavutettavuuden ideaali kietoutuu demokraattisen yhteiskunnan laajempiin normatiivisiin ihanteisiin. Yksi niistä koskee tiedon saavutettavuutta. Suomessa esimerkiksi museolaitoksen lakisääteisenä tehtävänä on säilyttää yhteiskunnallista (muisti)tietoa kaikille helposti saavutettavalla tavalla. Digitoitumiskehityksen myötä museotoimijat ovat ottaneet käyttöönsä uudenlaisia keinoja ja herätelleet niiden avulla usein pölyiseksi ja elitistiseksi miellettyä museolaitosta digiaikaan. Virtuaaliset museonäyttelyt ovat tästä yksi havainnollinen esimerkki. Suomalaisten museoiden virtuaalinäyttelyjä on kerätty koronapandemian alussa vuonna 2020 perustetulle Digimuseo.fi-sivustolle, joka mainostaa tarjontaa saavutettavaksi ja kotisohvalla nautittavaksi.
Tutkielmani lähtökohtana on havainto, että kun hallinnollis-poliittisen diskurssin pintaa raaputtaa, ei olekaan niin itsestäänselvää, mitä digitaalinen saavutettavuus oikeastaan tarkoittaa yhteiskunnan julkisesti tuotettujen kulttuuri- ja muiden palvelujen kannalta. Taustoitan kysymystä museopalvelujen digitaalisesta saavutettavuudesta ruotimalla hallinnollis-poliittisissa diskursseissa toistuvaa normatiivista saavutettavuusihannetta. Lisäksi valotan museolaitoksen historiaa ja museotoiminnan muutoshaasteita digitalisoitumisen edetessä.
Hahmottelen tutkielmassani verkkosivujen saavutettavuuteen ympäristöpsykologi J. J. Gibsonin (1986) affordanssiteoriasta ponnistaen tulokulman, jonka pohjalta suuntaan lähemmän huomioni käyttöliittymätasolle. Konkretisoin Gibsonin affordanssia koskevaa ymmärrystä yhdistämällä siihen aineksia kulttuuritutkija Stuart Hallin (1980/1985) sisäänkoodaus/uloskoodausmallista, jonka ideaa (media)esitysten puhuttelevuudesta ja niissä etusijalle asettuvista tulkinta-asemista muokkaan käyttöliittymätasolle soveltuvaksi. Tutkielman lopuksi teen analyysikokeilun, jossa käytän esimerkkinä Digimuseo.fi-sivustolla tarjolla olevaa, mobiililaitteelle tarkoitettua Presidentinlinnan virtuaalikierrosta. Erittelen, millaisia toiminnan mahdollisuuksia (ja rajoituksia) virtuaalikierros pitää sisällään, ja mitä sen käyttöliittymätason piirteet – tarjoumat – kertovat näyttelyn oletetuista kävijöistä, käyttötavoista ja näyttelyn saavutettavuudesta.
Analyysikokeiluni osoittaa, että Digimuseo.fi:n kannettaville älylaitteille tarkoitettu virtuaalinäyttely on saavutettava vain sellaiselle kävijäjoukolle, jolla on hyvä näköaisti, toimiva käsien motoriikka, ja joka on tottunut käyttämään digitaalisia mobiilisovelluksia. Lisäksi erittelyni nostaa esiin, että näyttely on kohdistettu Suomen historiasta ja kulttuurista valmiiksi kiinnostuneille ja/tai niihin jo aiemmin perehtyneille museovieraille. Tiivistäen näyttelyn käyttöliittymäratkaisut asettavat etusijalle keskiluokkaisen suomalaiskävijän, joka vierailee tottuneesti perinteisissä museoissa ja hyödyntää sujuvasti mobiililaitteiden ja -sovellusten logiikkaa.