Syyllisyyden alkuperästä: Friedrich Nietzschen käsityksiä tunnonvaivoista

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen keskustelua, jota Aaron Ridley ja Mathias Risse kävivät vuosina 1998–2005 koskien huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä Friedrich Nietzschen teoksessa Moraalin alkuperästä (1887). Arvioin keskustelua naturalistisen Nietzsche-tulkinnan näkökulmasta, jossa tämän katsotaan noudattavan tieteen metodeita, ihanteita ja tutkimustuloksia sekä tutkivan moraalin historiaa tiettyjen psykologisten perusoletusten pohjalta. Lisäksi arvioin Ridleyn ja Rissen tulkintoja sekä filosofianhistoriallisesti että moraalipsykologisesti.

Ridley ja Risse ovat yhtä mieltä siitä, että syyllisyyden esihistoria alkaa Nietzschellä siitä, kun sosiaaliseen elämään pakotetut ihmiset joutuvat tukahduttamaan itsekkäitä vaistojaan. Tällöin syntyy huono omatunto, joka lopulta muuttuu syyllisyydeksi, mutta kommentaattorit ovat eri mieltä tämän prosessin luonteesta. Ridley esittää, että syyllisyyden syntyyn vaikuttavat yhtäältä ajatus vapaasta tahdosta ja toisaalta käsitys siitä, että teko ei ole väistämätön seuraus tekijän luonteesta. Näiden perusteella orjamoraalin luovat papit kehittävät ovelan suunnitelman, jolla he kostavat sortajilleen: he aiheuttavat näille julmista teoistaan tunnontuskia. Mathias Risse puolestaan esittää, että huono omatunto muuttuu syyllisyydeksi vasta yhdistyessään käsitykseen velasta, jolle jo varhaiset moraalijärjestelmät tämän tulkinnan mukaan perustuivat: Yhteisön sääntöjä vastaan rikkominen oli mahdollista sovittaa lopullisesti. Mutta Rissen mukaan orjakapinan myötä syntyi kristillinen ajatus loputtomasta velasta, jonka vain Jumala voi sovittaa. Myös Ridleyn ja Rissen määritelmät syyllisyydestä eroavat toisistaan: Ridley pitää sitä kokemuksena halveksuttavasta epäonnistumisesta ja Risse pitää sitä eksistentiaalisena syyllisyytenä siitä, mitä on olla ihminen.

Väitän, että Ridleyn tulkinta on epätyydyttävä niin filosofianhistoriallisesti kuin moraalipsykologisestikin. Hän käyttää alkutekstiä niin fragmentaarisesti ja valikoiden, että tulkintaa ei voi pitää luotettavana. Sitä vastoin väitän, että Rissen tekstievidenssi tulkinnalleen on uskottavaa ja hänen tulkintansa on jatkotutkimuksen arvoinen. Tässä tutkimuksessa jää avoimeksi, eroaako Rissen eksistentiaalinen syyllisyys riittävästi häpeästä, jonka Nietzsche mainitsee vain ohimennen.