Развитие щелевых согласных в славянских языках

Abstract

Tämä kandidaatintutkielma käsittelee slaavilaisten kielten äännehistoriaa. Keskitymme työssä frikatiiveihin. Frikatiivi-termi viittaa ryhmään konsonanttiäänteitä, joiden lausumisessa tehdään osittainen sulkeuma, joka synnyttää hankaushälyä eli frikaatiota. Nykyisissä slaavilaisissa kielissä on runsaasti frikatiiviäänteitä ja slaavilaisten kielten kehityksessä frikatiiveilla on ollut erityisen tärkeä rooli, koska monet erot nykyisten slaavilaisten kielimuotojen välillä selittyvät nimenomaan prosessein, joilla frikatiivikonsonantit ovat kehittyneet. Tutkimus pitää sisällään piirteitä historiallisesta kielitieteestä, fonologiasta, fonetiikasta ja kielitypologiasta. Työ on luonteeltaan teoreettinen, joten selkeää jakoa teoreettiseen ja empiiriseen osuuteen ei ole. Aineistona toimii slaavilaisten kielten äännehistoriaa tai fonetiikkaa yleisellä tasolla käsittelevää tieteellistä kirjallisuutta. Työn alussa on johdanto sekä alakappaleet, joissa esitellään slaavilaiset kielet ja frikatiivit yleisellä tasolla. Toisessa osiossa lyhyesti kerrotaan metodologiasta. Kolmas osio on omistettu tärkeimmille äänteenmuutosprosesseille. Neljännessä osiossa käsitellään frikatiiveja slaavilaisten kielten eri kehitysvaiheissa sekä kieliryhmissä. Loppukappale kiteyttää yhteen työn olennaisen sisällön. Liitteinä työn aivan lopussa on IPA:n äännetaulukko venäjäksi sekä lyhyt sanasto fonetiikkaan ja fonologiaan liittyvistä termeistä. Äänteenmuutosprosesseja havainnollistamme äännelaein. Äännelaki on yksinkertaistettu mallinnos äänteenmuutoksen vaiheista. Työssä äännelait on sen lisäksi, että niitä käsitellään tekstissä, kuvattu erillisinä kaavioina, jotta ne olisivat mahdollisimman helposti luettavissa. Slaavilaisten kielten äänteenmuutosprosesseista Pedersenin laki toimi kronologisesti ensimmäisenä. Sen tuloksena varhaiskantaslaavilainen (s) foneemi muuttui velaariseksi frikatiiviksi (x) suppeiden vokaalien, sekä (k):n ja (r):n jälkeen. Myöhemmin slaavilaisissa kielissä vaikuttivat kolme erilaista ”palatalisaatiota”, joiden seurauksina velaarikonsonantit muuttuivat sibilanteiksi etuvokaalien läheisyydessä. Lisäksi (t) ja (d) foneemien liudentuneet variantit ovat kehittyneet vahvasti erilleen eri slaavilaisten kielihaarojen välillä ja käsittelemme niitä koskevia prosesseja osana työtä. Käsittelemämme kehitysvaiheet ulottuvat kielenhistoriallisesti varhaiskantaslaavista nykypäivään asti. Työn viimeisessä osassa kuvataan frikatiivien ja affrikaattojen lausumista eri slaavilaisten kielten kehitysvaiheissa ja kieliryhmissä. Jako vanhemmissa kehitysvaiheissa on tehty kronologisesti: varhaiskantaslaavi, kantaslaavi, muinaiskirkkoslaavi, kirkkoslaavi; mutta nykyisissä kielissä ja murteissa kieliryhmittäin: itäslaavi, länsislaavi ja eteläslaavi. Tutkimustulokset havainnollistavat frikatiiväänteiden kehitystä slaavilaisissa kielissä ja antavat melko kattavan kuvan niiden synnystä ja eriytymisestä. Avainjohtopäätökset tuloksista ovat, että äännelait soveltuvat hyvin slaavilaisen äännehistorian kuvaukseen ja että palatalisaatiolla on ollut keskeinen rooli slaavilaisten äännesysteemien kehityksessä.