Ilmastokanteet osana turvallisuusdiskurssia: Dekonstruoiva ilmastokanteiden analyysi

Abstract

Ilmastoturvallisuutta käsittelevä tutkielmani pohjautuu Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteoriaan: ilmastonmuutos on turvallistettu määrittämällä uhka eksistentiaaliseksi turvallisuuden kohteelle. Turvallistaminen on tapahtunut historiallisessa kansallisen turvallisuuden diskurssissa, jossa turvallisuuden kohteeksi määritellään kansallisvaltio ja sen fundamentaaliset instituutiot. Hallitsevan ilmastoturvallisuuden representaation myötä ilmastohallinta ei vastaa turvallistamisteorian oletuksiin äärimmäisten toimenpiteiden, kuten resurssien uudelleenjaon, omaksumisesta uhkaan vastaamiseksi. Diskurssi on johtanut heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeiden sivuuttamiseen sekä suorastaan kieroutuneisiin toimenpiteisiin.

Kunnianhimoisempia kansallisia ilmastotoimia on viime vuosina kasvavassa määrin vaadittu vetoamalla perus- ja ihmisoikeuksiin: valtionhallintoja vastaan on esitetty syytteitä riittämättömien ilmastonsuojelun tavoitteiden asettamisesta ja siten niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien oikeuksien loukkauksista. Oikeuksiin vetoavassa ilmastokäräjöinnissä heijastuu kansallisen turvallisuuden diskurssia haastava inhimillinen turvallisuus ja sen konstruktio ihmisestä turvallisuuden kohteena valtion sijaan. Tutkielmassani tarkastelen kolmea valtionhallintojen syyttämiseen, ihmisoikeusargumentteihin sekä strategiseen tavoitteeseen perustuvaa ilmastokannetta. Ne näyttäytyvät turvallistamisprosessin intersubjektiivisuudessa eksistentiaalisen uhan konstruoivana diskursiivisena liikkeenä ja siten osana ilmastoturvallisuuden merkityksestä käydyn diskursiivisen kamppailun dynamiikkaa. Väitän, että niiden strategisena tavoitteena on vahvistaa ilmastoturvallisuuden yhteyttä ihmisoikeuksien toteutumiseen ja mahdollistaa turvallistamisteorian olettamat äärimmäiset toimenpiteet.

Tutkimuskysymyksekseni muodostuu se, kuinka kanteissa osana turvallisuusdiskurssia rakennetaan subjekteja ja heidän toimijuuttaan sekä se, mihin tällä pyritään. Postpositivistista diskurssianalyysia hyödyntäen kanteista on havaittavissa hallitsevasta diskurssista poikkeava, hierarkkinen konstruktio subjekteista sekä niiden identiteeteistä ja toiminnan mahdollisuuksista. Viattomiksi ja haavoittuvaisiksi kuvatut kantajat – lapset, nuoret sekä tulevat sukupolvet, joiden puolesta nuoret puhuvat – ovat aktiivisia ja moraalisia, valtiot passiivisia ja moraalisesti puutteellisia ja tuomioistuimet muutoksen mahdollistajia. Diskursiivisella vastakkainasettelulla korostetaan valtion turvallisuustoimijuuteen liittyvää vastuuta, jonka ei koeta toteutuvan ilmastoturvallisuuden kontekstissa. Valtiot esitetään turvattomuuden lähteinä riittämättömien ilmastotoimenpiteiden aiheuttamien ihmisoikeusloukkausten myötä. Hallinto edustaa siten eräänlaista toiseutta suhteessa aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan. Vastuun toteutumiseksi tuomioistuinten tulee asettaa valtioille laillinen velvoite toimenpiteisiin: tuomioistuimia vaaditaan luomaan ilmastopolitiikkaa lainsäätäjän auktoriteetin yli. Subjektien rakentumisen dekonstruktiivisella tarkastelulla paljastuu kansallisen ja inhimillisen turvallisuuden diskurssien välinen kilpailullinen dynamiikka. Kanteissa heijastuu ilmastoaktivismin strateginen tavoite vastakkainasettelujen kautta ohjata yhteiskunnallinen toiminta valtiota vastaan, jotta poliittisille päättäjille syntyisi paine luoda turvallistamisteorian olettamia äärimmäisiä toimenpiteitä kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan toteuttamiseksi.