Aivokuoleman käsite - historiallinen ja kriittinen tarkastelu

Abstract

Aivokuolema tarkoittaa tilannetta, jossa ihmisen kaikki aivotoiminnot ovat lakanneet, jolloin ihminen voidaan todeta kuolleeksi, vaikka sydän vielä sykkisi. Aivokuolemadiagnoosi on ollut käytössä Suomessa jo vuodesta 1971, ja nykyisellään lähes kaikki elinluovutukset tapahtuvat aivokuolleilta luovuttajilta. Diagnoosiin vaaditaan aivorunkoheijasteiden sekä spontaanin hengityksen puuttuminen. Aivokuoleman patofysiologiseen mekanismiin kuuluu aivokudoksen vaurio, tästä johtuva turvotus ja kallonsisäisen paineen nousu ja lopulta aivoverenkierron lakkaaminen ja aivorungon herniaatio ja infarkti.

Aivokuoleman toteamisen menetelmiä esiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1968 Harvardin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan komitean raportissa. Painetta menetelmien kehittämiseen loi lääketieteellisen hoidon kehitys niin, että potilaiden elintoimintoja kyettiin ylläpitämään myös niissä tilanteissa, kun heidän kaikki aivotoimintonsa olivat lakanneet. Lisäksi elinsiirtotekniikat olivat kehittyneet, jolloin syntyi painetta määritellä, keneltä siirtoelimiä oli sallittua kerätä.

Harvardin komitean raporttia kritisoitiin siitä, että se ei perustellut, miksi aivojen tuhoutuminen tarkoittaa kuolemaa. Myöhemmin esitettiin, että ihmisorganismi lakkaa toimimasta integroituna kokonaisuutena ilman aivojen tuottamaa säätelyä, ja jäljelle jää vain kokoelma keinotekoisesti ylläpidettyjä elintoimintoja. Tätä kritisoitiin osoittamalla, että ilman aivojakin hyvin monet monimutkaiset ja integroidut toiminnot, kuten immuunipuolustus ja hapen kuljetus soluihin, jatkuvat verrattain vakaina, ja että näitä elintoimintoja on mahdollista ylläpitää jopa vuosikymmeniä. Lisäksi aivokuolleiksi todetuilla esiintyy EEG:ssä mitattavaa hermosolujen aktiviteettia, ja esimerkiksi aivoihin kuuluva hypotalamus saattaa osittain säilyä toimintakykyisenä.

Aivokuolemaa kuitenkin edelleen on perusteltu korostamalla, että siinä tuhoutuvat aivojen kaikki elämän kannalta kriittiset toiminnot, kuten spontaani hengitys ja tietoisuus. Toisten mielestä ihmisen kaltaisen monimutkaisen organismin elämässä on olennaista ”hallitsevan osan” eli aivojen olemassaolo, sillä niiden avulla organismi on itseään ylläpitävä. Osa menee vieläkin pidemmälle, ja pitää ihmiselämälle keskeisenä nimenomaan tietoisuutta, jolloin tietoisuuden saavuttamisen kyvyn pysyvästi menettänyt ihminen olisi kuollut, riippumatta muista aivotoiminnoista.

Aivokuoleman kriitikkojen mukaan diagnoosin käytöstä tulisi luopua, ainakin kunnes pitävät perusteet sille on luotu. Aivokuoleman puolustajien mukaan taas diagnoosi on kliiniseen käyttöön vakiintunut, eikä elinluovutusten turvaamiseksi siitä voida luopua. Voidaankin kysyä, onko kuolemalle mahdollista löytää biologiasta sellaista perustelua, jonka mukaan kuoleman hetki olisi mahdollista tarkasti ja yksiselitteisesti määrittää?