Sodan jakama kansa: Entisten punavankien ja työväen kansalaisuus 1920-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa

Abstract

Suomen vuoden 1918 lyhyt, mutta verinen sisällissota jätti jälkeensä jakautuneen ja rikkinäisen kansan. Sodan päätyttyä valkoinen voittajaosapuoli rankaisi hävinneitä punaisia sodan aloittamisesta kovalla kädellä, ja lähes 68 000 syytettyä tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Suurin osa tuomion saaneista pääsi kuitenkin vapauteen pian tuomionsa julistamisen jälkeen, kun käyttöön otettiin loppuvuodesta 1918 ehdonalainen rangaistusjärjestelmä. Sen osana vapautunut vanki menetti kansalaisluottamuksensa vuosiksi. Suomen sodan jälkeinen hallinto luotiin porvarillisia arvoja kunnioittaen, ja sen suhde kansalaisyhteiskuntaan jäi viileäksi ja etäiseksi. Porvarilliset piirit yrittivät luoda yhtenäisyyttä kansaan protestanttisten ja talonpoikaisten arvojen pohjalta, joihin kuuluivat tiukka kontrolli ja työväen holhoaminen. Suomessa olisi ollut tarvetta suurille sosiaalipoliittisille uudistuksille 1920–1930-luvuilla, mutta ne jäivät vähäisiksi ja resurssien käyttö niukaksi poliittisen tilanteen ja kansallisen integraation heikkouden takia. Apua tarvitsevien määrä oli hyvin suuri, ja moni työväkeen kuuluva eli sosiaalisessa ja taloudellisessa ahdingossa. Yhteiskunnan tarjoama niukka ja vastikkeellinen avunanto oli vain pieni apu selviytymisessä. Sisällissotaa käsiteltiin pitkään virallisesti vain voittajaosapuolen, valkoisten näkökulmasta. Julkisuudessa punaisten omia näkemyksiä ei hyväksytty, ja sodan perintöä käsiteltiin vain suljettujen ovien takana. Sota ja sen jälkiselvittely tuottivat erittäin syvän poliittisen ja henkisen kriisin suomalaiseen yhteiskuntaan pitkäksi aikaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkittiin entisten punavankien ja työväen kansalaisuutta 1920-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman teoreettisena perustana ja analyysin kulun ohjaajana toimi kansalaisuus sekä siihen liittyvät sosiaaliset ja poliittiset oikeudet. Analyysin kohteena oli 1920-luvulla ilmestyneet sosiaalihuollon ammattilaisille suunnatut lehdet, Sosialinen aikakauskirja ja Huoltaja. Tutkimusmenetelmänä toimi teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tämän lisäksi tutkielmassa käytettiin teemahaastattelua liittyen entisen punavangin perheen elämään Nälkälänmäen kylässä Tyrväällä, jolloin korostui myös kokemushistorian näkökulma. Haastattelun osalta oli mahdollista perehtyä siihen, millaista entisten punavankien elämä oli käytännön tasolla yhteiskunnassa ja millaisina kansalaisina heidät nähtiin.

Tutkielman lopputuloksena havaittiin, että entisten punavankien ja työväen kansalaisuus oli rajattu suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulla. Punavankien päästessä suorittamaan ehdollista vankeusrangaistusta, heiltä vietiin kansalaisluottamus vuosiksi. Suurena askeleena yhteiskunnan osaksi pääsemistä voidaan pitää kansalaisluottamuksen palauttamista, koska se mahdollisti muun muassa äänioikeuden ja ehdolle asettumisen vaaleissa. Kyse oli kansalaisuutta vahvistavasta tekijästä ja tärkeäksi koetusta poliittisesta oikeudesta. Työväki kohtasi suuria haasteita sopeutuessaan 1920-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Elämä oli monen kohdalla hyvin niukkaa ja vaatimatonta, eikä yhteiskunnan sosiaaliturva ollut riittävällä tasolla. Tärkeänä sosiaalisten oikeuksien kehitysaskeleena voidaan kuitenkin pitää vuoden 1922 uutta köyhäinhoitolakia. Vaikka käytännön tasolla muutos ei ollut aluksi suuri, tunnustettiin ihmisten sosiaaliset oikeudet tärkeämmäksi asiaksi kuin aikaisemmin. Porvariston suhtautuminen työväkeen oli monelta osin katkeroitunutta, rajoittavaa ja holhoavaa. Työväki ja entiset punavangit nähtiin monelta osin alempiarvoisina kansalaisina yhteiskunnassa.