Ei vain se aika kuukaudesta : naisihmissusi emansipatorisena trooppina Katja Ketun romaanissa Rose on poissa

Abstract

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani naisihmissuden trooppia Katja Ketun romaanissa Rose on poissa (2018) ja vertaan sen tematiikkaa ensimmäiseen Suomessa julkaistuun ihmissusiromaaniin, Aino Kallaksen Sudenmorsiameen (1928). Olennaista on selvittää, kuinka emansipatorinen Ketun teoksessa esiintyvä trooppi on ja suhteuttaa sitä samalla Kallaksen aloittamaan feministiseen ihmissusitarinoiden lajimalliin. Emansipaation sisältämän kumouksellisuuden ja vapautumisen käsitteiden avulla pääsen kiinni naisihmissusien villeyteen, voimaantumiseen, mutta myös ristiriitoihin ja haasteisiin. Ketun romaanin ytimessä on Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvan naisen muuntuminen naisihmissudeksi miehisen pahuuden voittamiseksi. Teoksen olennainen dimensio onkin naiseuteen liittyvän kamppailun rinnalla kuvattu intiaanien kokema sorto Pohjois-Amerikassa. Intiaanit kategorisoidaan eläinten lailla valkoisen miehen hallittaviin, alempiin olentoihin.

Tutkimusasetelmani keskeisenä metodologisena välineenä on feministisen posthumanismin näkemykset ihmisyyden rajoista ja määrittelyvallasta. Feminismini ankkuroin Rosi Braidottin kaltaisten pluralistisesti feminismiin suhtautuviin tutkijoihin, joille kehollisuus on ohittamaton aspekti. Posthumanismin keskeisimpiä kysymyksiä on ihmisen ja eläimen välisen ylittämättömän rajan kyseenalaistaminen: miksi ihminen olisi aina primaari ja eläin vähempiarvoinen olento? Kenet määritellään oikeanlaiseksi ihmiseksi ja kenen kustannuksella? Naisihmissuden troopissa risteilevätkin ihmisyyden ja eläimyyden, sukupuolen ja rodun monimutkaiset kysymykset liminaalisessa tilassa, jonka hahmottamisessa hyödynnän myös antropologisia ja kulttuuriteoreettisia tapoja tunnistaa kategorisia rajanvetoja. Varsinkin Mary Douglasin Puhtaus ja Vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi -teoksessa esittelemät käsitteet, kuten lika ja anomalia, ovat olennaisia tutkimukseni kannalta ja ne yhdistyvät toimivasti liminaalisuuden kysymyksiin. Liminaalisuus on paljastava indikaattori emansipatorisuutta rakentavien arvojen ja asenteiden, voiman ja vaaran analysoinnissa. Minkä merkityksen välitila, rajanylitys tai sekoittumisesta syntyvä liminaalitila saa? Feministisen posthumanismin piiristä olen hyödyntänyt käsitteitä kuten nimeäminen, disidentifikaatio, yhteiskuntaruumis, logosentrismi ja äitimyytti, mutta olennaista on ylipäätään hahmottaa ihmisyyden määritelmään liittyvät poliittisetkin valtamekanismit sekä kyseenalaistaa klassisen humanismin ihmiskeskeisyys ja binaariset vastaparit kuten luonto ja kulttuuri, nainen ja mies, ihminen ja eläin. Tutkimukseni nostaa esiin, kuinka vastaparien toinen osapuoli on aina hallitsevassa asemassa toiseen nähden. Ihmisyyden ensisijaisuuden sijaan keskityn analyysissäni liminaaliseen ja hybridiseen subjektiuteen, jossa eläimellinen ja inhimillinen on sekoittunut erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Työn lopputuloksena esiin piirtyy erittäin emansipatorinen naisihmissuden trooppi, joka asettuu vastusta-maan hegemonista valkoisen miehen diskurssia. Vapautumisesta ja itsemääräämisoikeudesta kirjoittava Kettu pyrkii uudelleenkirjoittamaan länsimaiseen ajatteluun liitettyjä luonnollisen järjestyksen teesejä eli rasistisia ja seksistisiä väittämiä naisista ja ihmisryhmistä: typerä eläin muuntuu viisaaksi olennoksi, likainen narttu uljaaksi taistelijaksi, passiivinen naisuhri aktiiviseksi toimijaksi. Tässä kohtaavat myös Kallaksen ja Ketun tiet, vaikka keinot ovat erilaiset. Kallas on ajan hengen mukaisesti häivyttänyt naisen seksuaalisuuteen ja yhteiskunnallisen statukseen liittyvän kritiikin viitteelliseksi, mutta kantaaottavuus on silti löydettävissä teoksesta. Kettu taas on selkeästi rakentanut teokseensa kaksi kamppailevaa diskurssia: hegemonisessa asemassa oleva valkoinen maskuliininen Amerikka ja altavastaajana intiaanien feminiininen heimoyhteisöllisyys. Jako julkisen valheellisen tarinan uljaasta Amerikasta ja tukahdutetun intiaanien totuuden välillä on syvä ja julma, mutta aktiivinen, väkivaltainen ja päämäärätietoinen naisihmissusi on kategoriarajoja mullistava entiteetti: se astuu hegemonisen kategorian alueelle systemaattisesti ja haastaa samalla kiveen hakatun oloisia julkisia totuuksia, binaarioppositioita. Posthumanistisestikin tarkasteltuna naisihmissuden trooppi on emansipatorinen, vaikka toisaalta toisintaa jakoja, joiden välitilaa liminaalisuus ilmentää. Kettu käyttää teoksessaan eläimellisyyttä positiivisessa merkityksessä, mikä murtaa seksististä ja rasistista kierrettä ja tuo sen näkyväksi.