Parantava puhe kielipelinä: Myöhäiswittgensteinilainen näkökulma psykoterapiaan

Abstract

Väitöskirjassa psykoterapiaa tarkastellaan kielen merkityksellisyyden näkökulmasta Ludwig Wittgensteinin vuosien 1933-1951 teksteissään esittämien ajatusten pohjalta. Väitöskirjan muotona on tulkinnallinen dialogi. Tässä dialogissa muutamia psykoterapiatutkimuksen keskeisiä keskustelunaiheita asetetaan vuoropuheluun Wittgensteinin näkemysten kanssa. Näitä keskustelunaiheita ovat: 1) vuorovaikutussuhteen ja terapiamuodon rooli suhteessa psykoterapian vaikuttavuuteen hoitomuotona, 2) ajatus eri psykoterapiamuotojen taustalla vaikuttavasta yhteisestä perusprosessista sekä 3) psykoterapiaprosessissa syntyvän asiakkaan elämänhaasteiden selityksen rooli osana terapiaprosessia.

Luettaessa Wittgensteinin tekstejä psykoterapian kiinnostuksenkohteiden kannalta, työssä keskeisiksi nousee kolme kokonaisuutta. Nämä rakentavat sen erikoisen perspektiiviin, josta käsin Wittgenstein kieltä tarkastelee. Tämä perspektiivi rakentuu merkityksen referentialistisesta esioletuksesta luopumisesta, tarkastelunäkökulman siirtämisestä ihmisten väliseen praksikseen merkityksen ymmärtämiseksi ja kielen ilmiön tarkastelemisesta naturalistisesta perspektiivistä. Psykoterapian kannalta näillä seikoilla on ratkaiseva rooli sen suhteen, mitä tältä pohjalta psykoterapian voi nähdä olevan ja mitä näemme psykoterapeutin olevan tekemässä.

Kun nämä Wittgensteinin näkökulman komponentit suunnataan psykoterapiaan, psykoterapia näyttää muuttavan muotoaan. Muodonmuutos korostuu, kun sitä työssä samalla verrataan freudilaiseen kuvaan psykoterapiasta ihmisen mielen lääketieteenä. Samalla työssä nousee esiin se, että Wittgensteinin näkökulma näyttää asettuvan melko luontevaan yhteyteen psykoterapian integratiivisen lähestymistavan piiristä nousevien näkemysten kanssa.

Tarkasteltaessa psykoterapiatilannetta työssä artikuloidusta Wittgensteinin näkökulmasta luovutaan subjekti–objekti-mallista, jossa potilas on psykoterapeutin havaintojen, teoreettisen tiedon ja terapiamuodon määrittämien tarkkojen toimenpiteiden kohde. Sen korvaa tarkastelutapa, jossa merkitys syntyy ihmisten välisessä muuntuvassa vuorovaikutustodellisuudessa. Tällöin terapiamuotojen ehdottamat ja kielessä tapahtuvat tekniset toimenpiteet eivät ole erotettavissa esikielellisistä ja primitiivisistä ihmisten välisistä luonnollisista reagointitavoista toisiinsa. Tällöin psykoterapeutin työ on nähtävissä ensisijaisesti taitavana ammatillisena toimintana, neuvotteluna merkityksistä. Tämä toiminta tapahtuu Wittgensteinin myöhemmän filosofian menetelmien tapaan kieliopillisella tarkastelutasolla. Työtään tehdessään psykoterapeutti pyrkii tutkimaan asiakkaansa käyttämien kielellisten ilmaisujen merkityksiä, ei niinkään asiakkaan ”mieltä”. Tällaista kieliopillisella tarkastelutasolla tapahtuvaa toimintaa on edelleen mahdollista suorittaa Wittgensteinin näkökulmasta ainoastaan kanssaihmisyyden perspektiivistä. Yhteinen osallisuutemme jaettuun elämänmuotoon ja inhimilliseen kielen ilmiöön mahdollistaa asiakkaan käyttämien ilmaisujen merkityksen ymmärtämisen, osallistumisen kielipeliin, ja edelleen merkityksien muutoksen. Tämän psykoterapeutin toiminnan ensisijaisena lähtökohtana ei ole teoreettinen tieto tai empiirinen totuus, vaan toiminta, joka on juuri ihmisyydelle ominaista.

The dissertation examines psychotherapy from the perspective of the relevance of language on the basis of the ideas presented by Ludwig Wittgenstein in his texts from 1933-1951. The form of the dissertation is interpretive dialogue. In this dialogue, a few key topics for discussion in psychotherapy research are placed in dialogue with Wittgenstein’s views. These topics are: 1) the role of interaction and form of therapy in relation to the effectiveness of psychotherapy as a form of treatment, 2) the idea of a common basic process underlying different forms of psychotherapy, and 3) the role of explaining the client's life challenges in therapy.

When reading Wittgenstein's texts from the point of view of psychotherapy interests, three entities become central to the work. These construct it from the peculiar perspective from which Wittgenstein looks at language. This perspective is constructed from abandoning the referentialist presupposition of meaning, shifting the point of view into interpersonal practice to understand meaning, and looking at the phenomenon of language from a naturalistic perspective. From the point of view of psychotherapy, these factors play a decisive role in what, on this basis, psychotherapy can be seen to be and what we see the psychotherapist doing.

When these components of Wittgenstein’s perspective are directed at psychotherapy, psychotherapy seems to change shape. The transformation is accentuated when it is compared at work with the Freudian image of psychotherapy as the medicine of the human mind. At the same time, the work reveals that Wittgenstein's perspective seems to be in a rather natural connection with the views arising from the scope of the integrative approach to psychotherapy. When looking at the psychotherapy situation from a Wittgensteinian perspective articulated at work, the subject-object model is abandoned, in which the patient is the subject of precise measures determined by the psychotherapist's observations, theoretical knowledge and form of therapy. It is being replaced by a way of looking at where meaning arises in the changing reality of human interaction. In this case, the technical measures proposed by the forms of therapy and taking place in language are inseparable from the prelinguistic and primitive natural ways of reacting between people. In this case, the work of the psychotherapist can be seen primarily as a skilled professional activity, a negotiation of meanings. This activity takes place, as in the methods of Wittgenstein's later philosophy, at the grammatical level of consideration. In doing his work, the psychotherapist seeks to study the meanings of the linguistic expressions used by his client, not so much as the client's “mind”. From this point of view, such activity can only be carried on from the perspective of fellow humanity. Our common involvement in the shared form of life and the human phenomenon of language enables us to understand the meaning of the expressions used by the client, to participate in the language game, and further to change meanings. The primary premise of this psychotherapist's activity is not theoretical knowledge or empirical truth, but an activity that is specific to humanity.