The Communality of Death and Dying in 15th Century Europe: Evidence of Miracle Narratives and ars moriendi Guidebooks

Abstract

Tutkin väitöskirjassani kuolinhetken yhteisöllisyyttä myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa. Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu keskiaikaisen kuolinhetken yhteisöllistä luonnetta. Huomiotta on kuitenkin jäänyt, minkälaisilla teoilla tätä yhteisöllisyyttä on rakennettu kuolevan ympärille. Väitöskirjani tavoitteena on tämän tutkimusaukon täyttäminen. Päätutkimuskysymyksenäni on, miten yhteisöllisyyttä rakennettiin kuolevan ympärille myöhäiskeskiaikaisessa Euroopassa. Käytän tutkimuksessani kahta eri lähdemateriaalia: kuolemisen taito -oppaita sekä hagiografiseen aineistoon eli kanonisaatioprosesseihin ja ihmekokoelmiin tallennettuja kuolleistaheräämisnarratiiveja. Näiden lähteiden kautta selvitän, mitä tekoja kuolevan äärellä odotettiin suoritettavan ja miten nuo teot loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välille. Kahden erilaisen lähdemateriaalin avulla tutkin lisäksi, missä määrin oppaiden antama ihanteellinen kuolinhetki vastasi yhteisöllisyyden osalta kuolleistaheräämisnarratiivien antamaa kuvaa kuolinhetkestä. Ajallisesti tutkimus sijoittuu 1400-luvulle, jolloin suosituimmat kuolemisen taito -oppaat kirjoitettiin. Maantieteellisinä vertailukohtina ovat Italia ja Ruotsi. Näin pyrin selvittämään, minkälaisia eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy kristikunnan keskuksessa ja pohjoisella reuna-alueella tallennetuista aineistoista.

Kolmen suositun kuolemisen taito -oppaan tutkiminen osoitti, että oppaat kirjoittaneet teologit näkivät yhteisön haitallisena kuolevalle. Tämä on merkittävä tutkimustulos, sillä kielteistä suhtautumista yhteisöllisyyteen ei ole aikaisemmassa tutkimuksessa huomioitu. Kuoleman prosessin varhaisissa vaiheissa, ennen viimeisen sakramentin toimittamista, ihmisiä ohjeistettiin vierailemaan kuolevan luona. Heitä kehotettiin esimerkiksi lukemaan rukouksia kuolevalle. Sakramentin toimittamisen jälkeen kuoleva oli oppaiden mukaan kuitenkin syytä jättää yhden uskotun ystävän seuraan. Paholaisen uskottiin asettavan kuolevalle kiusauksiaan, ja läheisten läsnä ollessa kuoleva saattoi oppaiden mukaan helposti sortua ahneuden syntiin. Paholaisen uskottiin houkuttelevan kuolevaa pitämään kiinni kaikesta maallisesta, niin omaisuudestaan kuin läheisistä ihmisistäänkin. Läheisten läsnäolo saattoi siis oppaiden mukaan johtaa siihen, ettei kuoleva ollut valmis hyväksymään elämänsä päättymistä. Oppaissa kuvattu hyvä kuolema edellytti oman kuolevaisuuden hyväksymistä ja maallisista asioista luopumista. Mikäli kuoleva surkutteli omaa kohtaloaan ja eroaan läheisistään, hän kuoli huonosti. Ahneuden kiusaus oli kuitenkin vältettävissä, kunhan läheiset jätettiin kuolevan viimeisten hetkien ulkopuolelle.

Kuolleistaheräämisihmeiden todistajienlausunnoissa kuolevaa ympäröivällä yhteisöllä ei nähty näin negatiivista roolia. Päinvastoin, läheisillä kuvataan olleen tärkeä rooli erilaisten yhteisöllisten toimien suorittamisessa. Kuolleistaheräämisnarratiiveissa korostuu ennen kaikkea viisi yhteisöllistä tekoa: kuolevan äärellä rukoileminen, viimeisen sakramentin toimittaminen, kuoleman merkkien määrittäminen, hautaukseen valmistautuminen ja avun hakeminen kodin ulkopuolelta. Nämä toimet on tallennettu hagiografiseen aineistoon, sillä ne osoittivat kuolevaa ympäröivien ihmisten olleen varmoja kuoleman saapumisesta. Samalla ne todistavat keskiaikaisen pienyhteisön yhteistyökyvystä kuoleman koittaessa: ihmiset neuvottelivat, tekivät päätöksiä ja auttoivat toisiaan. Jopa ventovieraat saattoivat saapua kuolevan äärelle.

Viidestä edellä mainitusta kuolleistaheräämisnarratiiveille tyypillisestä toimesta yhteisöllisyys on kaikkein korostuneimmassa roolissa, kun kuoleman merkkejä tarkkailtiin. Merkkien perusteella läsnä olevat henkilöt määrittivät yhteisöllisesti kuoleman saapumisen. Italialaisen aineiston analyysi osoittaa, että ihmisillä oli kymmeniä erilaisia merkkejä, minkä perusteella he päättelivät ihmisen olevan kuollut tai juuri kuolemaisillaan. Skandinaavisesta aineistosta poiketen, italialaisessa aineistossa lääketieteen ammattilaiset saattoivat toisinaan yksin ilmoittaa, milloin henkilö oli kuollut. Lääkärit, apteekkarit, kirurgit tai jopa kätilöt toimivat Italiassa kuolleistaheräämisihmeiden asiantuntijatodistajina.

Asiantuntijatodistajia, reliikkien käyttöä ja pappien tiheämpää läsnäoloa lukuun ottamatta italialaiset kuolleistaheräämisnarratiivit eivät juurikaan eroa ruotsalaisesta aineistosta. Näin ollen on mahdollista todeta, että myöhäiseurooppalainen kuolemankulttuuri ja kuolemaan liitetty yhteisöllisyys kuvattiin hagiografisessa aineistossa varsin yhtenäisenä. Peilatessa tätä tutkimustulosta kuolemisen taito -oppaiden ohjeisiin, on kuitenkin helppo havaita, että ei ollut olemassa ainoastaan yhtä tapaa suhtautua kuolevaa ympäröivään yhteisöllisyyteen. Institutionalisoidussa uskossa, mitä kuolemisen taito -oppaat edustivat, yhteisön rooli nähtiin negatiivisena.

Hagiografinen materiaali viittaa siihen, että teologien ohjeistama malli, jossa yhteisö jätettiin kuolinhetken ulkopuolelle, ei noussut erityisen suosituksi toimintatavaksi. Kuolinvuoteen äärelle kokoontuminen oli tärkeä osa ihmisten elettyä uskoa 1400-luvun Euroopassa; yhteisöllisellä toiminnalla oli näin ollen tärkeä rooli keskiaikaisessa kuoleman prosessissa.

In this thesis I study the communal aspect of death and dying in late medieval Europe. Previous studies have acknowledged the communal character of medieval death. However, it is still not adequately shown how communality was constructed around the dying. The purpose of this thesis is to fill this research gap in the death studies. I will study the attitudes towards the communality of death through the acts that are recorded as being performed around a dying person in two different source materials: ars moriendi guidebooks and resurrection miracle narratives of the canonization processes and miracle collections. In addition to two different source materials, the construction of communality around a dying person will be studied in two distinct geographical areas: Italy and Sweden, which have been selected to facilitate detection of the possible differences in the geographical extremes of Western Christendom. The 15th century is the selected timeframe of the study, because the most popular ars moriendi guidebooks were written then.

The analysis of the three most popular ars moriendi guides showed that the theologians who wrote these texts did not consider the presence of several people beneficial for the dying person. This is a major finding, because previous studies have not acknowledged the guidebooks’ negative attitudes towards the communality of death. People were welcomed to visit the dying during the early phases of the process of death. However, dying persons were instructed to be left alone with one trusted friend after the delivery of the last sacrament. This instruction was based on the belief that the presence of the loved ones would cause the dying to fall into the sin of avarice. According to this belief, the Devil tempted the dying to hold on to every mundane thing, including their next of kin. Thus, according to the guidebooks, the presence of relatives and friends caused the dying not to accept their death but to cling to the earthly matters, which would eventually lead to a bad death. Accordingly, the temptation of avarice was avoided, and the good death was achieved if people were not surrounding the deathbed.

One does not find such a negative attitude toward the people surrounding a dying person in resurrection miracle testimonies. Quite the opposite is true: Witnesses testified how the community actively took part in the process of death. A narrative of a communal death moment was constructed by recording, especially certain five acts of death. It has been often recorded that a community agreed on the apparent signs of death, prayed together for help from a saint, agreed that the last sacrament should be delivered, decided to start preparing the burial and asked for help outside the sickroom. These recordings were a way to validate a miracle, because it was an assertion for a canonization commission that the people present were assured of the arrival of death. At the same time, they give evidence of how small-scale communities cooperated in the face of death: people negotiated, made decisions, and helped each other. Even strangers were welcomed to the deathbed scene.

The communal character is most clearly emphasised in those five acts of death when the determination of the signs of death has been recorded. The recording of this act was used as evidence that a proper miracle had occurred. A way to confirm that a person was truly dead was to testify that everybody present considered the person to be dead. The arrival of death was most often communally determined. However, doctors, apothecaries, barbers or even midwives were also used as expert witnesses to validate resurrection miracles in the Italian material.

The appearance of medical experts, the use of relics around the dying, and the more frequent appearance of priests around the dying in Italy are the only major differences between the resurrection narratives recorded in Italy and Sweden. The study has consequently verified that the communal acts of death were rather similarly comprehended in Nordic and South European 15th century hagiographic material. However, the institutionalised religion, which the ars moriendi represented, differed from the communality recorded in resurrection miracle narratives. Communality was an integral part of a deathbed scene in resurrection miracle narratives. I propose that the communal deathbed scene as recorded in hagiographic material reflects the lived religion of medieval people. Even if the theologians guided people in the opposite direction to the ars moriendi guides’ instructions, people gathered around a dying person in the late Middle Ages. People were not mere passive bystanders around the deathbed; they constructed communality in manifold ways.