Kaularankavammojen diagnostiset viiveet ja virheet TAYSissa
Tomas, Fausto (2021)
Tomas, Fausto
2021
Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma - Licentiate's Programme in Medicine
Lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunta - Faculty of Medicine and Health Technology
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2021-05-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202105175086
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202105175086
Tiivistelmä
Kaularankavammojen diagnostiikka voi olla haastavaa ja virheet kaularankavamman diagostiikassa voi pahimmillaan johtaa neliraajahalvaukseen tai kuolemaan. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kaularankavammadiagnostiikassa tapahtuvien virheiden määrää Tampereen yliopistollisessa sairaalassa (Tays), sekä määrittää tekijöitä, jotka altistavat näille tapahtumille. Lisäksi tarkoitus oli selvittää mahdollisten diagnostiikkavirheiden aiheuttamien haittatapahtumien määrää ja laatua.
Tutkimusaineisto koostui Taysissa kahden vuoden aikana (9/2015–8/2017) hoidetuista kaularankavammapotilaista. Diagnoosiperusteisella tietohaulla löytyi potilaskertomusjärjestelmästä yhteensä 532 potilasta, joista kävimme lävitse 350:n potilaan sairauskertomukset. Lopulliseen tutkimusaineistoon valikoitui 191 potilasta.
Diagnostinen virhe todettiin 8,4 %:lla (16/191) kaularankavammapotilaista. Virheistä 68,8 % (11/16) johtui kuvantamatta jättämisestä tai kuvantamisen viiveestä,18,7 % (3/16) virheestä kuvan tulkinnassa ja 12,5 % (2/16) puutteellisesta kuvantamisesta. Niistä potilaista, jotka altistuivat diagnostisille virheille, puolelle (n = 8) aiheutui merkittävä haitta. Pitkäaikaissairauksien määrä (p = 0,09) tai alkoholi (p = 0,95) eivät altistaneet diagnostisille virheille. Suurin osa kaularankavammoista (73 %, n = 140) diagnosoitiin tapaturmapäivänä.
Diagnostiikkavirhe-ryhmän potilailla oli merkitsevästi useammin (93,7 % vs 45,1 %, p < 0,0001) isoloitu kaularankavamma verrattuna niihin potilaisiin, jotka eivät altistuneet diagnostisille virheille. Vammamekanismi oli myös useammin matalaenerginen (81,3 % vs 57,1 %, p = 0,05). Matalaenergisistä vammamekanismeista yleisin oli kaatuminen samalla tasolla (n = 75, 39,1 %).
Potilaiden kaularankamurtumista 42.9 % (n = 82) syntyi kaulanikamien C3-C7 alueelle ja 38,2 % (n = 73) tasoille C0-C2. Pienellä osalla potilaista (9,4 %, n = 18) oli joko kombinoitu (C0-C2 + C3-C7) murtuma tai kaularankavamma ilman murtumaa (9,4 %, n = 18). Potilaista 90 (47,1 %) hoidettiin konservatiivisesti, 86 (45 %) operatiivisesti ja 12 (6,3 %) ei tarvinnut hoitoa lainkaan. Leikkausreitti oli 70,9 %:ssa (n = 61) anteriorinen.
Tutkimukseemme valikoituneista Tampereen yliopistollisessa sairaalassa kahden vuoden aikana hoidetun 191 kaularankapotilaan joukosta löytyi 16 (8,4 %) potilasta, joiden oikea diagnoosi viivästyi sairaalasta johtuvasta virheestä. Suosituksenamme on jatkossa kiinnittää erityistä huomiota kaularankavammapotilaiden kliiniseen tutkimiseen ja kuvantamiseen.
Tutkimusaineisto koostui Taysissa kahden vuoden aikana (9/2015–8/2017) hoidetuista kaularankavammapotilaista. Diagnoosiperusteisella tietohaulla löytyi potilaskertomusjärjestelmästä yhteensä 532 potilasta, joista kävimme lävitse 350:n potilaan sairauskertomukset. Lopulliseen tutkimusaineistoon valikoitui 191 potilasta.
Diagnostinen virhe todettiin 8,4 %:lla (16/191) kaularankavammapotilaista. Virheistä 68,8 % (11/16) johtui kuvantamatta jättämisestä tai kuvantamisen viiveestä,18,7 % (3/16) virheestä kuvan tulkinnassa ja 12,5 % (2/16) puutteellisesta kuvantamisesta. Niistä potilaista, jotka altistuivat diagnostisille virheille, puolelle (n = 8) aiheutui merkittävä haitta. Pitkäaikaissairauksien määrä (p = 0,09) tai alkoholi (p = 0,95) eivät altistaneet diagnostisille virheille. Suurin osa kaularankavammoista (73 %, n = 140) diagnosoitiin tapaturmapäivänä.
Diagnostiikkavirhe-ryhmän potilailla oli merkitsevästi useammin (93,7 % vs 45,1 %, p < 0,0001) isoloitu kaularankavamma verrattuna niihin potilaisiin, jotka eivät altistuneet diagnostisille virheille. Vammamekanismi oli myös useammin matalaenerginen (81,3 % vs 57,1 %, p = 0,05). Matalaenergisistä vammamekanismeista yleisin oli kaatuminen samalla tasolla (n = 75, 39,1 %).
Potilaiden kaularankamurtumista 42.9 % (n = 82) syntyi kaulanikamien C3-C7 alueelle ja 38,2 % (n = 73) tasoille C0-C2. Pienellä osalla potilaista (9,4 %, n = 18) oli joko kombinoitu (C0-C2 + C3-C7) murtuma tai kaularankavamma ilman murtumaa (9,4 %, n = 18). Potilaista 90 (47,1 %) hoidettiin konservatiivisesti, 86 (45 %) operatiivisesti ja 12 (6,3 %) ei tarvinnut hoitoa lainkaan. Leikkausreitti oli 70,9 %:ssa (n = 61) anteriorinen.
Tutkimukseemme valikoituneista Tampereen yliopistollisessa sairaalassa kahden vuoden aikana hoidetun 191 kaularankapotilaan joukosta löytyi 16 (8,4 %) potilasta, joiden oikea diagnoosi viivästyi sairaalasta johtuvasta virheestä. Suosituksenamme on jatkossa kiinnittää erityistä huomiota kaularankavammapotilaiden kliiniseen tutkimiseen ja kuvantamiseen.