Sopusoinnusta kasvavaan ristiriitaan: Isänmaallisuuden ja keisariuskollisuuden suhde suomalaisissa vetoomusteksteissä 1894-1903

Abstract

Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa suomalaisen isänmaallisuuden muotojen ja keisariuskollisuuden välistä suhdetta vuosien 1894–1903 välisellä ajanjaksolla suomalaisesta, aatteellisesta näkökulmasta. Tutkielman lähdeaineiston ovat muodostaneet yksitoista mainitulta aikaväliltä peräisin olevaa suomalaista adressi- ja vetoomustyyppistä tekstiä, joissa eri tavoin käsitellään tutkimusaiheen tematiikkaa.

Tutkimuksen tärkeimpänä metodina on käytetty teoriaohjaavan mallin mukaista sisällönanalyysia. Hyödynnetyn teoreettisen viitekehyksen ovat muodostaneet isänmaallisuuden käsitteellinen problematiikka, tutkitun ajanjakson suomalainen isänmaallisuus sisällöllisesti epäyhtenäisenä kokonaisuutena, sekä nationalismin ja patriotismin erilaiset lajit isänmaallisuuden jäsentyneinä muotoina, joita on tästä johtuen käytetty aineiston luokittelun ja analyysin keskeisinä työkaluina. Aineistoa on tutkielmassa tarkasteltu samanaikaisesti yhtäältä siitä näkökulmasta, millaisia isänmaallisuuden muotoja siinä esiintyy, ja toisaalta siitä, millainen näiden suhtautuminen keisariuskollisuuteen on tutkittavalla ajanjaksolla ollut.

Tutkimustulokset osoittavat ajan isänmaallisuuden koostuneen erilaisista muodoista, joiden vaikutteet vaihtelivat monarkopatriotismista nationalistiseen historianfilosofiaan ja valtiokansakunnan konseptiin. Näistä erilaisista lähtökohdista johtuen myös näkemys keisariuskollisuuden perustasta isänmaallisuuden näkökulmasta on ollut vaihteleva: perinteisestä hallitsijauskollisuudesta modernin kansakunta-ajattelun ja perustuslaillisuuden vaikuttamaan näkemykseen kansakunnan ja hallitsijan välisestä juridisesti sitovasta sopimuksesta. Periaatteellista ristiriitaa erilaisten isänmaallisuuskäsitysten ja keisariuskollisuuden välillä ei tutkimuksessa kuitenkaan ilmennyt. Tämän mahdollistaneeksi tekijäksi on tulkittu se, että keisarisuhde on yleisesti mielletty nimenomaisesti kansallisesta näkökulmasta, eli (muusta Venäjän valtakunnasta) erillisen kansakunnan ja keisarin kahdenvälisenä suhteena, minkä johdosta erilaiset isänmaallisuuskäsitykset ja keisariuskollisuus olivat yhteensovitettavissa, osin jopa integroituneetkin, ja keisariuskollisuus miellettiin, erilaisista aatteellisista lähtökohdista ja näkökulmista huolimatta, yleisesti jopa isänmaallisena velvollisuutena.

Tämänkaltaisen balanssin on kuitenkin tulkittu perustuneen kokemukseen erilaisten isänmaallisuuskäsitysten keskeisen sisällön tyydyttävästä toteutumisesta käytännön todellisuudessa. Tämän kokemuksen laatuun perustuen tutkitusta aineistosta nostetaan esiin kolme ajallista teemaa isänmaallisuuskäsitysten ja keisariuskollisuuden välistä suhdetta koskien: sopusointu (1894–96), orastava ristiriita (1899), ja, pitkittyneessä ristiriitatilanteessa (1901–03), priorisointi ja valinnat sen suhteen, kuinka paljon keisariuskollisuuden vuoksi oltiin valmiita uhraamaan. Syntyneen aatteen ja käytännön todellisuuden välisen ristiriidan syvyyden eri isänmaallisuuskäsitysten näkökulmasta esitetään riippuneen niiden omaamista kansakuntakäsityksistä. Tarkemmin määriteltynä siitä, kuinka tärkeänä valtiokansakunnan asema nähtiin kansallisen olemassaolon kannalta. Tämä määritti siten myös sen, miltä pohjalta priorisointi ristiriitatilanteessa tapahtui, ja millaisiin myönnytyksiin oltiin valmiita keisariuskollisuuden ylläpitämiseksi, johtaen erilaisiin tuloksiin.

Tutkielman johtopäätöksissä esitetäänkin, että tutkittavalla ajanjaksolla tapahtunut aatepohjainen muutos suhtautumisessa keisariuskollisuuteen perustui, isänmaallisaatteellisessa pohjassa aineistossa havaituista muutoksista huolimatta, ennen kaikkea siihen, että aatteellista pohjaa jouduttiin soveltamaan käytäntöön uudenlaisissa olosuhteissa. Tämä tuotti uudenlaisia johtopäätöksiä ja sovelluksia, jotka tekivät aikakaudesta merkittävän suomalaisen keisarisuhteen kehitykselle.