Politiikkaa ilman vaihtoehtoja? : Suomalainen sanomalehtijournalismi EU-keskustelun ja demokratian näyttämönä 1995–2018
Ikäheimo, Hannu-Pekka (2021)
Ikäheimo, Hannu-Pekka
Tampere University
2021
Hallintotieteiden, kauppatieteiden ja politiikan tutkimuksen tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Administrative Sciences, Business Studies and Politics
Johtamisen ja talouden tiedekunta - Faculty of Management and Business
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2021-05-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1957-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1957-1
Tiivistelmä
Julkisuus on yksi demokratioiden peruspilareista. Ollakseen elinvoimaisia, demokratiat tarvitsevat jatkuvaa vallankäytön vastuullisuuden valvontaa ja foorumeja poliittiselle keskustelulle, jossa erilaisia näkemyksiä edustavat toimijat pääsevät esiin. EU:ssa keskustelua julkisuus- ja demokratiavajeesta ja sitä myötä eurooppalaisen julkisuuden vahvistamisen tarpeesta on käyty aina siitä asti, kun unionin toimivalta laajeni alueille, jotka kuuluivat ennen kansallisen päätöksenteon piiriin. Perusongelma on se, että julkisuus ei ole ylikansallistunut hallinnon ja politiikan tavoin, vaan EU-asioita koskeva julkinen keskustelu tapahtuu pääosin kansallisvaltioiden rajojen sisällä kansallisista lähtökohdista.
Lukuisat yritykset luoda ylikansallisesti toimivia eurooppalaisia medioita ovat epäonnistuneet, eikä edes sosiaalisen median nousu ole muuttanut perusasetelmaa, jossa kansallisilla medioilla on yhä ratkaisevan keskeinen rooli EU-aiheiden kotouttajana kansallisille yleisöilleen. Kuitenkin siitä, miten nuo mediat ovat Suomessa tässä keskeisessä demokratiatehtävästään suoriutuneet on erittäin vähän tutkimustietoa etenkin 2000-luvun osalta. Tämä väitöstutkimus paikkaa omalta osaltaan tietovajetta tarjoamalla uutta tutkimustietoa suomalaisesta EU-journalismista. Tutkimuksen kohteena ovat kolme päivälehteä – Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat ja Savon Sanomat – aikavälillä 1995–2018.
Työn aluksi tutkimuskohdetta taustoitetaan kertaamalla keskeisimpiä Suomen EU-politiikan piirteitä sekä mediaympäristössä tapahtuneita muutoksia tutkimuksen tarkastelujakson ajalta 1995–2018 (luku 2). Sen jälkeen avataan tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja luodaan kytkentöjä keskeisiin julkisuusteorioihin (luku 3). Lopuksi esitellään tutkimuksen pääasiallinen tutkimusmetodi, kehysanalyysi, ja analysoidaan sen eri suuntauksia ja suhdetta muihin sille läheisiin tutkimussuuntauksiin, kuten diskurssi- analyysiin (luku 4).
Tutkimuksen empiirisessä osuudessa (luvut 5–7) tutkimuskohdetta, suomalaisten sanomalehtien EU-journalismia, lähestytään temaattisesti pitkien aikasarjojen kautta. Tutkimusta ohjaavat poliittiseen toimijuuteen, määrittelykamppailuihin, poliittisiin jakolinjoihin ja mielikuviin liittyvät kysymykset: Minkälaisena toimijana ja politiikan tekemisen paikkana EU suomalaisessa sanomalehtijournalismissa kuvataan? Millaista poliittista toimijuutta ja toimijuuden mahdollisuuksia EU-aiheisessa journalismissa kuvataan? Millaisia määrittelykamppailuja käydään ja ketkä ovat niiden keskiössä?
Empiirinen osuus rakentuu kolmesta itsenäisestä luvusta, jossa kussakin edellä mainittuja kysymyksiä tarkastellaan omista tarkennetuista näkökulmistaan. Ensimmäisessä empiirisessä luvussa (luku 5) analysoidaan sitä, miten suomalaiset sanomalehdet esittävät EU:n historiaa ja Suomen EU-historiaa. Aihetta lähestytään tärkeitä merkkipäiviä – Rooman sopimuksen solmiminen, Suomen EU-jäsenyys, Suomen Emu-jäsenyys – käsittelevän vuosipäiväjournalismin kautta. Vuosipäiväartikkeleiden analyysistä käy ilmi, että tulo osaksi EU-perhettä tai -klubia on ollut Suomelle tärkeä eurooppalaisuuden määrittäjä, mistä tutkituilla päivälehdillä ja poliittisella eliitillä on vahva jaettu käsitys. Tutkimuksen perusteella media heijastelee vahvasti euromyönteisen poliittisen eliitin valtavirtaa EU-kysymyksissä. Eliittivetoisuus korostuu myös ääneen pääsevien joukossa. EU:n merkitystä pääsee määrittelemään harvalukuinen asiantuntijoiden, kärkipoliitikkojen ja pääkirjoitustoimittajien joukko.
Tutkimuksen toisessa empiirisessä luvussa (luku 6) analysoidaan sanomalehdissä käytyä keskustelua EU:n federalismista. Analyysistä käy ilmi, että suomalainen federalismikeskustelu on ollut varovaista, jopa aihetta välttelevää. Keskustelujen valtavirtaa kuvastaa niin sanottu toppuutteleva funktionalismi, jonka mukaan integraatiota voidaan alati edistää, mutta federalismista puhuminen on aina liian aikaista. Federalismi-termin käyttö on ollut kirjavaa. Kannattajat ovat voineet tarkoittaa sillä yhtä lailla löyhää valtioliittoa kuin täysiveristä liittovaltiota. Vastustajat taas ovat tulkinneet sen pääsääntöisesti vallan keskittämiseksi Brysseliin. Poliittisista syistä tulkintaeroja on tarkoituksellisesti korostettu ja ylläpidetty. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa federalismin äänekäs vastustaminen oli yksittäisten näkyvien poliitikkojen leipälaji, mutta 2010-luvulla se systemaattisemmin kytkeytynyt kahteen puolueeseen, kristillis- demokraatteihin ja perussuomalaisiin. Samalla federalismikritiikin kärki on vaihtunut puolueettomuuden vaarantumisesta yhteisvastuun kritiikkiin.
Tutkimuksen kolmannessa empiirisessä luvussa (luku 7) analysoidaan arkipäiväisen nationalismin ilmentymiä sanomalehdissä ”EU kieltää” -journalismin näkökulmasta. ”EU kieltää” -juttutyypille on ominaista, että niissä EU näyttäytyy milloin mihinkin pikkuasiaan puuttuvana häirikkönä, joka uhkaa kielloillaan kansallista kulttuuria. Analyysissä selviää, että suomalaisen kulttuurin ytimeen kohdistuvan EU-sääntelyn uhan ruokkiminen on ollut erityisesti iltapäivälehdille ominainen juttutyyppi. Kohu-uutiset EU:n asettamista kiellosta tervalle tai grillaukselle ovat kasvaneet jopa taisteluksi suomalaisuudesta. ”Kauhutarinat” Brysselin byrokraattien asettamista kiellosta eivät ole Suomessa saavuttaneet Britannian mittasuhteita, mutta tunnetuimmat ”EU kieltää” -myytit ovat Suomessakin levinneet niin laajalle, että niitä on voitu hyödyntää euroskeptisten asenteiden legitimoimiseen.
Tutkimuksen päätösluvussa (luku 8) tutkimuksen keskeisiä löydöksiä kytketään ajankohtaiseen keskusteluun EU-julkisuudesta ja demokratiasta. Tutkimus vahvistaa aiempien tutkimusten kuvaa siitä, että valtavirtamedioissa esiin nousevien EU-keskustelijoiden joukko on erittäin kapea ja asiantuntijavaltainen. Kansalaisyhteiskunnan ääni jää tutkimuksen perusteella suorastaan marginaaliseksi. Journalistisia ”innovaatioita” keskustelijoiden piirin laajentamiseksi ei ole juuri nähty, vaan kehitys on tapahtunut, jos sitä ylipäätään on tapahtunut, sosiaalisen median vetämänä. Merkittävää on myös EU-asioihin kohdistuvien puoluepoliittisten konfliktien vähäisyys. Esiin nousevat konfliktit kuvataan useimmiten jäsenmaiden välisinä tai EU-instituutioiden ja jäsenmaiden välisinä, vain harvoin puoluepoliittisten valtataisteluiden, aatteiden tai ideologioiden välisinä kamppailuina. Tutkimuksen perusteella valtamedia hahmottaa EU:n yhä leimallisesti hallitusten välisen neuvottelun areenana, jossa puolustetaan ”Suomen etua”, huolimatta siitä, että muun muassa Euroopan parlamentin asemaa on merkittävästi lisätty 2000-luvulla. EU-tason politiikka puoluepolitisoituu vain harvoin niin kotimaisella kuin EU-tasolla. Journalismi ei voi yksin ratkoa EU-julkisuuteen liittyviä ongelmia, mutta se voi kuitenkin valinnoillaan politisoida EU-aiheita päästämällä julkisuuteen monipuolisesti erilaisia ääniä ja antamalla näille julkista määrittelyvaltaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Lukuisat yritykset luoda ylikansallisesti toimivia eurooppalaisia medioita ovat epäonnistuneet, eikä edes sosiaalisen median nousu ole muuttanut perusasetelmaa, jossa kansallisilla medioilla on yhä ratkaisevan keskeinen rooli EU-aiheiden kotouttajana kansallisille yleisöilleen. Kuitenkin siitä, miten nuo mediat ovat Suomessa tässä keskeisessä demokratiatehtävästään suoriutuneet on erittäin vähän tutkimustietoa etenkin 2000-luvun osalta. Tämä väitöstutkimus paikkaa omalta osaltaan tietovajetta tarjoamalla uutta tutkimustietoa suomalaisesta EU-journalismista. Tutkimuksen kohteena ovat kolme päivälehteä – Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat ja Savon Sanomat – aikavälillä 1995–2018.
Työn aluksi tutkimuskohdetta taustoitetaan kertaamalla keskeisimpiä Suomen EU-politiikan piirteitä sekä mediaympäristössä tapahtuneita muutoksia tutkimuksen tarkastelujakson ajalta 1995–2018 (luku 2). Sen jälkeen avataan tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja luodaan kytkentöjä keskeisiin julkisuusteorioihin (luku 3). Lopuksi esitellään tutkimuksen pääasiallinen tutkimusmetodi, kehysanalyysi, ja analysoidaan sen eri suuntauksia ja suhdetta muihin sille läheisiin tutkimussuuntauksiin, kuten diskurssi- analyysiin (luku 4).
Tutkimuksen empiirisessä osuudessa (luvut 5–7) tutkimuskohdetta, suomalaisten sanomalehtien EU-journalismia, lähestytään temaattisesti pitkien aikasarjojen kautta. Tutkimusta ohjaavat poliittiseen toimijuuteen, määrittelykamppailuihin, poliittisiin jakolinjoihin ja mielikuviin liittyvät kysymykset: Minkälaisena toimijana ja politiikan tekemisen paikkana EU suomalaisessa sanomalehtijournalismissa kuvataan? Millaista poliittista toimijuutta ja toimijuuden mahdollisuuksia EU-aiheisessa journalismissa kuvataan? Millaisia määrittelykamppailuja käydään ja ketkä ovat niiden keskiössä?
Empiirinen osuus rakentuu kolmesta itsenäisestä luvusta, jossa kussakin edellä mainittuja kysymyksiä tarkastellaan omista tarkennetuista näkökulmistaan. Ensimmäisessä empiirisessä luvussa (luku 5) analysoidaan sitä, miten suomalaiset sanomalehdet esittävät EU:n historiaa ja Suomen EU-historiaa. Aihetta lähestytään tärkeitä merkkipäiviä – Rooman sopimuksen solmiminen, Suomen EU-jäsenyys, Suomen Emu-jäsenyys – käsittelevän vuosipäiväjournalismin kautta. Vuosipäiväartikkeleiden analyysistä käy ilmi, että tulo osaksi EU-perhettä tai -klubia on ollut Suomelle tärkeä eurooppalaisuuden määrittäjä, mistä tutkituilla päivälehdillä ja poliittisella eliitillä on vahva jaettu käsitys. Tutkimuksen perusteella media heijastelee vahvasti euromyönteisen poliittisen eliitin valtavirtaa EU-kysymyksissä. Eliittivetoisuus korostuu myös ääneen pääsevien joukossa. EU:n merkitystä pääsee määrittelemään harvalukuinen asiantuntijoiden, kärkipoliitikkojen ja pääkirjoitustoimittajien joukko.
Tutkimuksen toisessa empiirisessä luvussa (luku 6) analysoidaan sanomalehdissä käytyä keskustelua EU:n federalismista. Analyysistä käy ilmi, että suomalainen federalismikeskustelu on ollut varovaista, jopa aihetta välttelevää. Keskustelujen valtavirtaa kuvastaa niin sanottu toppuutteleva funktionalismi, jonka mukaan integraatiota voidaan alati edistää, mutta federalismista puhuminen on aina liian aikaista. Federalismi-termin käyttö on ollut kirjavaa. Kannattajat ovat voineet tarkoittaa sillä yhtä lailla löyhää valtioliittoa kuin täysiveristä liittovaltiota. Vastustajat taas ovat tulkinneet sen pääsääntöisesti vallan keskittämiseksi Brysseliin. Poliittisista syistä tulkintaeroja on tarkoituksellisesti korostettu ja ylläpidetty. Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa federalismin äänekäs vastustaminen oli yksittäisten näkyvien poliitikkojen leipälaji, mutta 2010-luvulla se systemaattisemmin kytkeytynyt kahteen puolueeseen, kristillis- demokraatteihin ja perussuomalaisiin. Samalla federalismikritiikin kärki on vaihtunut puolueettomuuden vaarantumisesta yhteisvastuun kritiikkiin.
Tutkimuksen kolmannessa empiirisessä luvussa (luku 7) analysoidaan arkipäiväisen nationalismin ilmentymiä sanomalehdissä ”EU kieltää” -journalismin näkökulmasta. ”EU kieltää” -juttutyypille on ominaista, että niissä EU näyttäytyy milloin mihinkin pikkuasiaan puuttuvana häirikkönä, joka uhkaa kielloillaan kansallista kulttuuria. Analyysissä selviää, että suomalaisen kulttuurin ytimeen kohdistuvan EU-sääntelyn uhan ruokkiminen on ollut erityisesti iltapäivälehdille ominainen juttutyyppi. Kohu-uutiset EU:n asettamista kiellosta tervalle tai grillaukselle ovat kasvaneet jopa taisteluksi suomalaisuudesta. ”Kauhutarinat” Brysselin byrokraattien asettamista kiellosta eivät ole Suomessa saavuttaneet Britannian mittasuhteita, mutta tunnetuimmat ”EU kieltää” -myytit ovat Suomessakin levinneet niin laajalle, että niitä on voitu hyödyntää euroskeptisten asenteiden legitimoimiseen.
Tutkimuksen päätösluvussa (luku 8) tutkimuksen keskeisiä löydöksiä kytketään ajankohtaiseen keskusteluun EU-julkisuudesta ja demokratiasta. Tutkimus vahvistaa aiempien tutkimusten kuvaa siitä, että valtavirtamedioissa esiin nousevien EU-keskustelijoiden joukko on erittäin kapea ja asiantuntijavaltainen. Kansalaisyhteiskunnan ääni jää tutkimuksen perusteella suorastaan marginaaliseksi. Journalistisia ”innovaatioita” keskustelijoiden piirin laajentamiseksi ei ole juuri nähty, vaan kehitys on tapahtunut, jos sitä ylipäätään on tapahtunut, sosiaalisen median vetämänä. Merkittävää on myös EU-asioihin kohdistuvien puoluepoliittisten konfliktien vähäisyys. Esiin nousevat konfliktit kuvataan useimmiten jäsenmaiden välisinä tai EU-instituutioiden ja jäsenmaiden välisinä, vain harvoin puoluepoliittisten valtataisteluiden, aatteiden tai ideologioiden välisinä kamppailuina. Tutkimuksen perusteella valtamedia hahmottaa EU:n yhä leimallisesti hallitusten välisen neuvottelun areenana, jossa puolustetaan ”Suomen etua”, huolimatta siitä, että muun muassa Euroopan parlamentin asemaa on merkittävästi lisätty 2000-luvulla. EU-tason politiikka puoluepolitisoituu vain harvoin niin kotimaisella kuin EU-tasolla. Journalismi ei voi yksin ratkoa EU-julkisuuteen liittyviä ongelmia, mutta se voi kuitenkin valinnoillaan politisoida EU-aiheita päästämällä julkisuuteen monipuolisesti erilaisia ääniä ja antamalla näille julkista määrittelyvaltaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4945]