"Minulla on Jumala nyt, kulttuuria minulla ei ole": Kristinuskon antropologiaa Pohjoisen hantien ja nenetsien parissa

Abstract

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Pohjois-Venäjän kylä- ja kaupunkiympäristössä asuvien, tutkimieni nenetsien ja hantien ajatuksia ja kokemuksia alkuperäiskulttuureistaan ja -kielistään tilanteessa, jossa monet ”perinteiseksi” mielletyt asiat ovat kohdanneet muutoksia. Tarkastelen näitä kysymyksiä nojautuen kristinuskon antropologian teoriataustaan ja kristinuskon antropologiassa käytyyn keskusteluun jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden periaatteista, sillä suurin osa tutkimistani ihmisistä kuuluu kristilliseen, evankelikaaliseen seurakuntaan ja sen toimintaan osallistuminen on merkittävä osa heidän arkeaan.

Tutkimuskysymykseni ovat: Miten kylä- ja kaupunkiympäristössä asuvat nenetsit ja hantit kokevat kieltensä (nenetsin ja hantin kieli) ja kulttuuriensa säilymisen tilan? Miten tutkimieni ihmisten kääntyminen kristinuskoon on vaikuttanut heidän käsityksiinsä kulttuureistaan ja kielistään? Millaisia neuvotteluja nämä kristityt hantit ja nenetsit arjessaan käyvät kristinuskon ja perinteisiksi miellettyjen kulttuuripiirteiden ristiaallokossa?

Tutkimukseni on etnografinen, aineistolähtöinen laadullinen tutkimus kyseisten alkuperäiskansojen parista Venäjän Pohjoisesta, jossa vietin aikaa yhteensä noin viisi viikkoa kolmen eri kenttämatkan aikana vuosina 2019–2020. Aineiston olen kerännyt osallistuvan havainnoinnin keinoin ja haastatteluin tuosta monipuolisesta ympäristöstä, johon sain etuoikeuden tutustua.

Nenetsin ja hantin kielen merkitys korostuu puhuttaessa nenetsinä tai hantina olemisen merkityksistä ja tärkeistä käytänteistä arjessa. Vastaavasti kielitaidon puute, joka aineistoni valossa on ilmeinen lasten parissa, heijastelee vanhemman sukupolven mielestä merkittävällä tavalla alkuperäiskulttuurien säilymisen tilaa. Asiantuntijuus nenetsi- ja hantikulttuurissa löytyy tutkittavieni mielestä toisten ihmisten luota, toisista paikoista tai menneisyydestä. Kristinuskolla ja seurakuntayhteisöllä on tutkimieni ihmisten arjessa ja ajatuksissa suuri merkitys, ja ensisijaisesti sen kautta he käyvät neuvottelua myös kulttuureistaan ja traditioistaan, tehden eroa ei-kristillisiksi ja kristillisessä diskurssissa ”pakanallisiksi” miellettyihin kulttuuripiirteisiin. Vastaavasti seurakuntayhteisö tarjoaa heille uudenlaista identifioitumisen ja kuulumisen kohdetta ja seurakuntaelämässä nimenomaan myönteinen suhde alkuperäiskieliin toimii kulttuurisen jatkuvuuden merkitsijänä etenkin vanhempien sukupolvien kohdalla.