Valtion ekstraterritoriaaliset velvoitteet ilmastonmuutoksen aiheuttamista ihmisoikeusloukkauksista

Abstract

Ilmastonmuutos ei tunne valtionrajoja. Viime vuosikymmeninä on yhä enenevissä määrin herätty siihen, että ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset aiheuttavat vakavaa haittaa myös ihmisoikeuksien toteutumiselle. Samalla on jouduttu miettimään keinoja, jolla valtion vastuun käsitettä ihmisoikeuksien turvaamisesta laajennetaan perinteisestä alueellisesta käsityksestä.

Lainkäyttövalta määrittää sen, onko valtiolla ihmisoikeussopimusten mukaisia velvollisuuksia turvata henkilöille ihmisoikeuksien toteutuminen. Oppi on kehitetty siksi, että tilanne, jossa valtion tulee turvata ihmisoikeudet omalla alueellaan, mutta voi siirtää ihmisoikeuksia loukkaavan toiminnan muualle, nähtiin kestämättömänä ja ihmisoikeussopimusten tarkoituksen vastaisena. Tässä tutkielmassa kysytään, milloin valtion katsotaan käyttävän lainkäyttövaltaa oman alueensa ulkopuolella. Samoin kysytään, millä edellytyksillä valtiolla on velvollisuuksia ehkäistä ilmastonmuutoksen aiheuttamia ihmisoikeusloukkauksia.

Lainkäyttövallan käyttämistä arvioidaan tosiasiallisen vallankäytön opilla. Jos valtion katsotaan käyttävän tosiasiallista valtaa alueella, kuuluu tämä alue valtion lainkäyttövallan alaan ja siten valtion tulee turvata kaikki ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet alueella. Lisäksi valtion voidaan katsoa käyttävän tosiasiallista valtaa suhteessa henkilöihin, jolloin turvattavat oikeudet määräytyvät tapauskohtaisesti siten, mihin valtion katsotaan tosiasiassa voivan vaikuttaa. Näissä tapauksissa valtion ja ihmisoikeusloukkauksen välille tulee muodostaa tarpeeksi vahva linkki, jotta toiminnan katsotaan kuuluvan valtion lainkäyttövallan alle. Ympäristötapausten yhteydessä linkki on voitu muodostaa ennen kaikkea tapauksissa, jossa yksilöt ovat kokeneet suoraa ja vakavaa haittaa toiminnasta. Valtion tahallisuus tai huolimattomuus nostaa positiivisia toimintavelvoitteita silloin, kun valtio tiesi tai sen olisi pitänyt tietää yleisesti saatavilla olevan tiedon perusteella, että uhka ihmisoikeuksille on todellinen. Tässä tutkielmassa argumentoidaan, että tämä testi täyttyy ilmastonmuutoksen osalta, sillä asiantuntijaraportit ennustavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisia vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiselle. Siltikin velvoitteiden laajuus on oikeuskäytännön puutteesta johtuen epäselvää. Vastuun muodostamista haittaa ennen kaikkea ilmastonmuutokseen liittyvä oletus siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.

Yritysten toiminta voidaan tietyin edellytyksin osoittaa valtiosta johtuvaksi, mutta valtiolle on asetettu ennen kaikkea suositus- ja kehotusluontoisia velvollisuuksia varmistaa, että yritykset kunnioittavat ihmisoikeuksia toiminnassaan. Pyrkimys kohti velvoittavampaa sääntelyä vaikuttaisi olevan jo käynnissä Yhdistyneiden kansakuntien valvontaelimien keskuudessa. Ekstraterritoriaalisuuden oppi nykyisellään ei vastaa ilmastonmuutoksesta aiheutuvien ongelmien poistamiseen. Sen rinnalla potentiaalia on TSS-sopimuksen piirissä asetetulla yhteistyö- ja avunantovelvoitteella sekä kansallisten tuomioistuinten oikeuskäytännöllä. Ilmastosopimusten rooli tässä kuvioissa on ennen kaikkea se, että niissä asetetaan päästövähennystavoitteet, joiden avulla voitaisiin arvioida valtioiden nykyisten toimenpiteiden riittävyyttä.