Treatment of Severe Aortic Stenosis with a Transcatheter or Surgical Bioprosthesis : Results from the FinnValve Registry
Virtanen, Marko (2021)
Virtanen, Marko
Tampere University
2021
Lääketieteen ja biotieteiden tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Medicine and Life Sciences
Lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunta - Faculty of Medicine and Health Technology
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2021-05-21
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1942-7
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1942-7
Tiivistelmä
Oireiseen vaikea-asteiseen aorttaläpän ahtaumaan liittyvä kuolleisuus on jopa 50% 1-2 vuoden kuluessa, ellei sairautta hoideta operatiivisesti. Aorttatekoläpän asentaminen katetrilla (TAVI) on tullut hyväksi hoitovaihtoehdoksi kirurgiselle hoidolle (SAVR) potilailla, joiden leikkausriski on suurentunut. Katetrimenetelmän käytöstä verrattuna kirurgiaan on riittämättömästi tietoa potilailla, joiden leikkausriski on pieni.
Tämä väitöskirja perustuu kolmeen alkuperäisjulkaisuun, joihin viitataan myöhemmin roomalaisin numeroin I, II ja III. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli verrata toimenpidekuolleisuutta, arvioitua 3-4 vuoden kuolleisuutta sekä toimenpiteen turvallisuutta vaikeaa aorttaläpän ahtaumaa sairastavilla potilailla, joiden aorttaläppätoimenpide oli tehty joko katetrimenetelmällä tai kirurgisesti, ja heillä oli joko I matala leikkausriski, II matala leikkausriski ilman samanaikaista sepelvaltimotautia, tai III heidät oli hoidettu joko katetrimenetelmällä tai kirurgisesti asentamalla naudan sydänpussikudoksesta valmistettu biologinen tekoläppä.
Tutkimus tehtiin takautuvasti kerätyn FinnValve -rekisterin potilasaineistosta (n=6463). Tutkimuksen sisäänottokriteerit täyttyivät 2841 potilaalla tutkimuksessa I, 1006 potilaalla tutkimuksessa II, ja 2000 potilaalla tutkimuksessa III. Propensiteettipistemäärään perustuvaa hoitoryhmien kaltaistamista käytettiin tasaamaan lähtötilanteen muuttujien eroja. Tämä perusteella luotiin 304 (I), 140 (II) ja 308 (III) kaltaistettua paria. Ensisijaiset päätetapahtumat: toimenpidekuolleisuus oli kaltaistetuissa hoitoryhmissä TAVI ja SAVR 1.3% vs. 3.6% (p=0.12) (I), 2.1% vs. 2.1% (p=1.000) (II), ja 1.3% vs. 3.6% (p=0.092) (III). Arvioitu kuolleisuus kolmen vuoden kohdalla toimenpiteestä oli 14.3% (TAVI) vs. 12.3% (SAVR) (p=0.45) tutkimuksessa I ja 17.0% (TAVI) vs. 14.6% (SAVR) (p=0.805) tutkimuksessa II. Arvioitu kuolleisuus neljän vuoden kohdalla toimenpiteestä oli 20.6% (TAVI) vs. 25.9% (SAVR) (p=0.910) tutkimuksessa III. Toissijaiset päätetapahtumat: leikkauksen jälkeen ilmaantuneen aivoverenkierron häiriön ja äkillisen munuaisten vajaatoiminnan esiintyvyyksissä ei ollut eroa hoitoryhmien välillä tutkimuksissa I ja II. Tutkimuksessa III katetrimenetelmään liittyi vähemmän toimenpiteen jälkeisiä aivoverenkiertohäiriöitä (1.3% vs. 3.6%, p=0.006) ja akuuttia munuaisten vajaatoimintaa (0.3% vs. 7.8% p< 0.0001) verrattuna kirurgiaan. Kaikissa tutkimuksissa katetrimenetelmään liittyi enemmän merkittäviä verisuonivaurioita (esim. II 7.9% vs. 0.7%, p=0.006), vähemmän eteisvärinää (esim. III 33.1% vs. 64.9%, p<0.0001), vakavia verenvuotoja (esim. II 2.3% vs. 16.9% p<0.001), sekä neljä vuorokautta lyhyempi sairaalahoitojakso (p<0.001 kaikissa) verrattuna aorttatekoläpän asentamiseen kirurgisesti. Tekoläpän viereinen läppävuoto oli yleisempää katetrimenetelmään liittyen, mutta keskivaikean/vaikean vuodon ilmaantuvuudessa ei ollut eroa hoitoryhmissä (esim. III 1.9% vs. 1.3%, p=0.754). Pysyvä sydäntahdistin tarvittiin useammin katetrilla asennetun tekoläpän jälkeen tutkimuksessa I (9.5% vs. 4.6%, p=0.03), mutta ei tutkimuksissa II, III. Myöhäisten sepelvaltimoiden toimenpiteiden, tekoläpän infektioiden sekä aorttaläpän uusintatoimenpiteiden esiintyvyys oli alhainen ja samankaltainen hoitoryhmissä kolmen ja neljän vuoden kuluttua toimenpiteestä. Katetrimenetelmällä hoidettujen potilaiden ryhmässä todettiin suurentunut riski pysyvän sydäntahdistimen asentamiseen neljän vuoden kuluessa verrattuna kirurgisesti hoidettuihin potilaisiin (HR 2.16; 95% CI 1.27–3.68) tutkimuksessa III, mutta suurentunutta riskiä ei todettu tutkimuksessa II.
Johtopäätökset: Katetrimenetelmällä hoidettujen matalan leikkausriskin omaavien aorttaläppäahtaumaa sairastavien potilaiden eloonjäämisen todennäköisyys on samanlainen kuin kirurgisesti hoidetuilla potilailla 3–4 vuoden kohdalla toimenpiteestä. Leikkauksen jälkeen ilmaantuvat komplikaatiot ovat kummallekin toimenpiteelle tyypillisiä. Vähäisempi verenvuotojen, äkillisen munuaisten vajaatoiminnan, eteisvärinän ja aivoverenkiertohäiriön ilmaantuvuus, sekä lyhyempi sairaalahoidon kesto puoltavat katetrimenetelmän käyttöä, kun taas vähäisempi verisuonivaurion ja tekoläpän viereisen läppävuodon ilmaantuvuus, sekä vähäisempi pysyvän sydäntahdistimen asentamisen tarve puoltavat kirurgisen hoidon käyttöä. Katetrimenetelmällä asennettavaa aorttatekoläppää voidaan käyttää kirurgisen hoidon sijaan potilailla, joiden leikkausriski on pieni. Lisätutkimukset pidempiä seuranta-aikoja käyttäen ovat kuitenkin välttämättömiä katetrilla asennettavien tekoläppien kestävyyden arvioimiseksi.
Tämä väitöskirja perustuu kolmeen alkuperäisjulkaisuun, joihin viitataan myöhemmin roomalaisin numeroin I, II ja III. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli verrata toimenpidekuolleisuutta, arvioitua 3-4 vuoden kuolleisuutta sekä toimenpiteen turvallisuutta vaikeaa aorttaläpän ahtaumaa sairastavilla potilailla, joiden aorttaläppätoimenpide oli tehty joko katetrimenetelmällä tai kirurgisesti, ja heillä oli joko I matala leikkausriski, II matala leikkausriski ilman samanaikaista sepelvaltimotautia, tai III heidät oli hoidettu joko katetrimenetelmällä tai kirurgisesti asentamalla naudan sydänpussikudoksesta valmistettu biologinen tekoläppä.
Tutkimus tehtiin takautuvasti kerätyn FinnValve -rekisterin potilasaineistosta (n=6463). Tutkimuksen sisäänottokriteerit täyttyivät 2841 potilaalla tutkimuksessa I, 1006 potilaalla tutkimuksessa II, ja 2000 potilaalla tutkimuksessa III. Propensiteettipistemäärään perustuvaa hoitoryhmien kaltaistamista käytettiin tasaamaan lähtötilanteen muuttujien eroja. Tämä perusteella luotiin 304 (I), 140 (II) ja 308 (III) kaltaistettua paria. Ensisijaiset päätetapahtumat: toimenpidekuolleisuus oli kaltaistetuissa hoitoryhmissä TAVI ja SAVR 1.3% vs. 3.6% (p=0.12) (I), 2.1% vs. 2.1% (p=1.000) (II), ja 1.3% vs. 3.6% (p=0.092) (III). Arvioitu kuolleisuus kolmen vuoden kohdalla toimenpiteestä oli 14.3% (TAVI) vs. 12.3% (SAVR) (p=0.45) tutkimuksessa I ja 17.0% (TAVI) vs. 14.6% (SAVR) (p=0.805) tutkimuksessa II. Arvioitu kuolleisuus neljän vuoden kohdalla toimenpiteestä oli 20.6% (TAVI) vs. 25.9% (SAVR) (p=0.910) tutkimuksessa III. Toissijaiset päätetapahtumat: leikkauksen jälkeen ilmaantuneen aivoverenkierron häiriön ja äkillisen munuaisten vajaatoiminnan esiintyvyyksissä ei ollut eroa hoitoryhmien välillä tutkimuksissa I ja II. Tutkimuksessa III katetrimenetelmään liittyi vähemmän toimenpiteen jälkeisiä aivoverenkiertohäiriöitä (1.3% vs. 3.6%, p=0.006) ja akuuttia munuaisten vajaatoimintaa (0.3% vs. 7.8% p< 0.0001) verrattuna kirurgiaan. Kaikissa tutkimuksissa katetrimenetelmään liittyi enemmän merkittäviä verisuonivaurioita (esim. II 7.9% vs. 0.7%, p=0.006), vähemmän eteisvärinää (esim. III 33.1% vs. 64.9%, p<0.0001), vakavia verenvuotoja (esim. II 2.3% vs. 16.9% p<0.001), sekä neljä vuorokautta lyhyempi sairaalahoitojakso (p<0.001 kaikissa) verrattuna aorttatekoläpän asentamiseen kirurgisesti. Tekoläpän viereinen läppävuoto oli yleisempää katetrimenetelmään liittyen, mutta keskivaikean/vaikean vuodon ilmaantuvuudessa ei ollut eroa hoitoryhmissä (esim. III 1.9% vs. 1.3%, p=0.754). Pysyvä sydäntahdistin tarvittiin useammin katetrilla asennetun tekoläpän jälkeen tutkimuksessa I (9.5% vs. 4.6%, p=0.03), mutta ei tutkimuksissa II, III. Myöhäisten sepelvaltimoiden toimenpiteiden, tekoläpän infektioiden sekä aorttaläpän uusintatoimenpiteiden esiintyvyys oli alhainen ja samankaltainen hoitoryhmissä kolmen ja neljän vuoden kuluttua toimenpiteestä. Katetrimenetelmällä hoidettujen potilaiden ryhmässä todettiin suurentunut riski pysyvän sydäntahdistimen asentamiseen neljän vuoden kuluessa verrattuna kirurgisesti hoidettuihin potilaisiin (HR 2.16; 95% CI 1.27–3.68) tutkimuksessa III, mutta suurentunutta riskiä ei todettu tutkimuksessa II.
Johtopäätökset: Katetrimenetelmällä hoidettujen matalan leikkausriskin omaavien aorttaläppäahtaumaa sairastavien potilaiden eloonjäämisen todennäköisyys on samanlainen kuin kirurgisesti hoidetuilla potilailla 3–4 vuoden kohdalla toimenpiteestä. Leikkauksen jälkeen ilmaantuvat komplikaatiot ovat kummallekin toimenpiteelle tyypillisiä. Vähäisempi verenvuotojen, äkillisen munuaisten vajaatoiminnan, eteisvärinän ja aivoverenkiertohäiriön ilmaantuvuus, sekä lyhyempi sairaalahoidon kesto puoltavat katetrimenetelmän käyttöä, kun taas vähäisempi verisuonivaurion ja tekoläpän viereisen läppävuodon ilmaantuvuus, sekä vähäisempi pysyvän sydäntahdistimen asentamisen tarve puoltavat kirurgisen hoidon käyttöä. Katetrimenetelmällä asennettavaa aorttatekoläppää voidaan käyttää kirurgisen hoidon sijaan potilailla, joiden leikkausriski on pieni. Lisätutkimukset pidempiä seuranta-aikoja käyttäen ovat kuitenkin välttämättömiä katetrilla asennettavien tekoläppien kestävyyden arvioimiseksi.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4926]