Pursuing Institutional Balance : The Institutional Relationship Between the National Legislature and the National Courts in the Contemporary Constitution

Abstract

Tässä väitöstutkimuksessa tarkastellaan kansallisen lainsäätäjän ja kansallisten tuomioistuinten välistä toimivaltasuhdetta suomalaisen kansainvälistyneen ja pluralisoituneen valtiosäännön nykytilassa. Kysymystä tarkastellaan brittiläisen tuomioistuinten itserajoitusopin (deference, pidättyväisyysoppi) kautta. Metodisesti tutkimus on teoreettisesti painottunutta lainopillista tutkimusta. Tutkimus jakautuu johdantokappaleen lisäksi kolmeen perusosaan, joissa tarkasteluissa ovat viime vuosikymmenten aikainen valtiosäännön muutos ja perustuslakikontrolli sekä lainsäätäjän ja tuomioistuinten väliset toimivaltasuhteet yhtäältä Isossa-Britanniassa ja toisaalta Suomessa. Tarkastelulla pyritään lisäämään ymmärrystä sekä Suomen että Britannian valtiosääntöisistä perusratkaisuista ja niihin sisältyvistä institutionaalisista jännitteistä. Viidennessä osassa esitetään johtopäätöksiä sekä kannanottoja lainsäätäjän ja tuomioistuinten välisten suhteiden kehittämiseen Suomen valtiosäännössä.

Valtiosäännön kansainvälistyminen on kiinteässä yhteydessä tuomioistuinten toimivaltuuksien laajenemiseen sekä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen kasvuun oikeudellisessa argumentaatiossa. Väitöstutkimus osoittaa, että kansallisen valtiosäännön tasolla näitä vaikutuksia on pyritty hallitsemaan luomalla kansallisiin valtiosääntöihin tuomioistuinten itserajoitusoppeja kuten pidättyväisyysoppi osana brittiläistä valtiosääntöä tai Suomen perustuslain 106 §:ssä säädetty ilmeisen ristiriidan vaatimus, joka myös on luonnehdittavissa tuomioistuinten itserajoitusmekanismiksi. Itserajoitusopit pyrkivät rajoittamaan tuomioistuinten toimivaltuuksia ja korostamaan lainsäätäjän asemaa. Näiden oppien kehityksellä on ollut syvällisiä vaikutuksia kansallisen lainsäätäjän ja kansallisten tuomioistuinten välisiin toimivaltasuhteisiin.

Tutkimuksen teoreettiset havainnot osoittavat, että tuomioistuinten itserajoitusopit ja niiden legitimiteetti pohjautuvat valtiosääntöisten käsitteiden vakiintuneisiin, kansallisvaltioon sidottuihin määritelmiin. Tästä seuraa vaatimus lainsäätäjän ja tuomioistuinten toimivaltasuhteen pohjautumisesta tiukasti ennalta määritellyille kriteereille. Vaade ei kuitenkaan ota riittävästi huomioon nykyvaltiosäännön moniulotteisuutta, mikä tekee siitä ongelmallisen. Kuten tutkimus osoittaa, valtiosääntöiset käsitteet ovat luonteeltaan evolutiivisia. Tutkimuksessa painotetaankin tämän ominaisuuden huomioimisen merkitystä lainsäätäjän ja tuomioistuinten institutionaalisia rooleja määritettäessä, mikä näyttäytyy nykyvaltiosäännössä valtiosääntöisten käsitteiden pluralistisena ymmärtämisenä.

Tutkimus tuo brittiläisen pidättyväisyysopin suomalaiseen valtiosääntökeskusteluun. Brittiläisessä kontekstissa pidättyväisyysoppi liitetään tavallisesti lainsäätäjän ensisijaisuuteen ja tuomioistuinten velvollisuuteen tunnistaa oman toimivaltansa rajat. Kuten tutkimuksessa tuodaan esiin, pidättyväisyysoppi on kuitenkin oikeudellisena käsitteenä paljon arvosensitiivisempi ja moniulotteisempi, mikä saattaa kuitenkin näyttäytyä myös monimutkaisuutena. Toisaalta opin moniulotteisuus mahdollistaa valtiosääntökontrollin lähestymisen valtiosäännön nykytilan edellyttämällä herkkyydellä, toisin kuin sen suomalainen vastine. Tutkimuksessa esitetäänkin pidättyväisyysopin kautta tehtävän jäsennyksen tuovan lisäarvoa myös suomalaiseen valtiosääntökeskusteluun.

Tutkimuksessa analysoitu oikeuskäytäntö osoittaa, että tuomioistuinten liiallinen nojautuminen ihmisoikeusargumentaatioon saattaa näyttäytyä kansallisen institutionaalisen kehikon kannalta katsottuna ongelmallisena. Perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaaminen on tuomioistuinten tehtävä, mutta se tulisi toteuttaa kestävästi myös kansallisen institutionaalisen rakenteen kannalta. Tutkimuksessa esitetään oikeuslähtöistä mutta institutionaalisesti tasapainotettua tulkintamallia, joka sekä kunnioittaisi niin tavallista lainsäädäntöä kuin kansallista perustuslakia ja ylikansallisia valtiosääntöisiä velvoitteita, että suojaisi myös kansallista institutionaalista mekanismia.

Tutkimuksessa osoitetaan, että käytännön tasolla lainsäätäjän ja tuomioistuinten institutionaalinen suhde asettuu tapauskohtaisesti eritavoin riippuen siitä, kuinka aktiivisesti tai passiivisesti ne toimivat. Näillä valinnoilla lainsäätäjä ja tuomioistuimet lähettävät toisilleen signaaleja, joiden avulla ne pyrkivät määrittämään toimintatilaansa. Toisinaan tilanne päätyy toimivaltakonfliktiin. Toisinaan taas kumpikaan ei toimi ja kysymys jää avoimeksi, mikä tutkimuksessa nähdään merkittävänä ongelmana. Suomen kontekstissa yksi syy haasteisiin on perustuslain 106 §:n mekanismin toimintaan liittyvät haasteet, mutta myös esimerkiksi lainsäädäntöprosessin vireillepanokriteerit. Lainsäätäjän roolin vahvistamiseksi on tärkeää, että tuomioistuinten pidättyväisyyden korostamisen sijaan, kehitettäisiin järjestelmään mekanismeja, jotka mahdollistaisivat asioiden joustavan ohjautumisen eduskunnan käsittelyyn.

This dissertation analyses the institutional relationship between the national legislature and the national courts in the contemporary internationalised and pluralistic Finnish constitution. The analysis is approached from the point of view of a British judicial self-restraint doctrine of deference. The research method used is theoretical legal dogmatics. In addition to the introduction, the study is divided into three main parts: the internationalisation of constitution and the constitutional review, the institutional relationship between the legislature and the courts in the United Kingdom, and the institutional relationship between the legislature and the courts in Finland. The aim of these analyses is to increase understanding of both the Finnish and the British basic constitutional solutions, and the institutional tensions involved in both systems. Part V presents conclusions and suggestions on the future development of the relationship between the legislature and the courts in the Finnish constitution.

The internationalisation of the constitution is closely linked to the empowerment of national courts and the growing importance of fundamental rights and human rights in legal argumentation. The dissertation demonstrates that, on the level of national constitutions, efforts have been made to control the effects of this development by producing judicial self-restraint doctrines, such as deference in the British constitution or the criterion of an evident conflict of section 106 of the Constitution of Finland, which can also be characterised as a mechanism of judicial restraint. These self-restraint doctrines aim to limit the jurisdiction of courts and emphasise the position of the legislature. The doctrines have profoundly affected the institutional relationship between the legislature and the courts.

The theoretical observations of this study point out that the doctrines of judicial self-restraint and their legitimacy are based on the established nation-state bound rationale of the constitutional concepts. This implies a requirement that the jurisdiction of the legislature and the courts is to be based on strictly predetermined criteria. This requirement is, however, problematic because it does not sufficiently take into account the multidimensionality of the pluralistic constitution. As the research demonstrates, constitutional concepts are evolutive in nature. Consequently, this thesis emphasises that this characteristic should be concretised in the contemporary constitution as a pluralistic understanding of constitutional concepts when analysing the premises of the institutional relationship between the branches.

This dissertation introduces the doctrine of deference to the Finnish constitutional debate. In the British context, deference is often connected to legislative supremacy and a court’s duty to identify the limits of its own authority. As the research demonstrates, deference is actually a more value-sensitive and multidimensional concept, which may, however, also appear as a complexity. Nevertheless, the multidimensionality of deference allows for the constitutional control to be approached with the sensitivity the contemporary constitution requires, unlike its Finnish counterpart. Therefore, the research suggests that analysis through deference also adds value to the Finnish constitutional debate.

Based on the analysis of the jurisprudence in the study, courts’ over-reliance on human rights arguments may seem problematic from the national institutional framework’s viewpoint. Guaranteeing that fundamental and human rights are upheld is the duty of the courts. However, this should be put into practice in a sustainable way, also from the national institutional framework’s point of view. Consequently, this dissertation argues for an interpretative model that is rights-based but also institutionally balanced. The suggested model would respect the national acts of parliament, the national Constitution, and the supranational constitutional obligations, but in a way that protects the national institutional mechanism.

The research demonstrates, that, on a practical level, the institutional relationship between the legislature and the national courts is set on a case-by-case basis depending on how actively or passively each branch acts. The choices the branches make result in them sending each other signals, which has an effect on their functioning. Occasionally, the situation results in a conflict of jurisdiction. However, sometimes, neither of the branches act and the issue remains open, which this study recognises as a significant problem. In the Finnish context one reason for the challenges is the problems with the mechanism of section 106 of the Constitution but also, for instance, the initiation criteria of the legislative process. Consequently, in order to strengthen the role of the legislature, it is essential to develop mechanisms that enable its effective intervention, rather than solely relying on emphasising the restraint of the courts.