Luonnottomaan aikaan : Luonto- ja ympäristökirjoittamisen retoriikka Pentti Linkolan esseissä vuosina 1960–1980

Abstract

Tutkin tässä tutkielmassa sitä, miten Pentti Linkolan (1932–2020) esseissä hyödynnetään luonto- ja ympäristökirjoittamiselle tyypillistä retoriikkaa. Linkola muistetaan usein kohauttavista julkisista lausumistaan mediassa, ja niihin häneen keskittyvä tutkimus on myös tarttunut. Omassa tutkielmassani lähestyn nimenomaan hänen tekstejään, ja pyrin erottamaan ne hänen julkisuus- ja henkilökuvastaan. Kirjallisuustieteellinen tutkimus ei juurikaan ole huomioinut Linkolan esseistiikkaa aiemmin. Sen lisäksi, että nostan esille Linkolan esseiden retorisia valintoja, tavoitteenani onkin osoittaa, miten mielenkiintoisia Linkolan esseet ovat kirjallisuustieteellisen analyysin kannalta.

Teoreettinen viitekehykseni yhdistelee ekokritiikkiä ja retorista narratologiaa. Ekokritiikin puolelta lainaan käsitteitä ja teorioita erityisesti sisällön ja tematiikan analyysiin, kun taas retorisen narratologian avulla pystyn pureutumaan siihen, miksi esseissä on tehty tietynlaisia sisällöllisiä ja muodollisia valintoja. Linkolan esseet ovat kerronnaltaan ja kertojavalinnoiltaan rikkaita, joten narratologian hyödyntäminen mahdollistaa tarttumisen myös näihin tasoihin. Samalla saan käyttööni myös sisäistekijän käsitteen ja osoitan, miksi sen käyttäminen on perusteltua myös ei-fiktiivisissä, vaikuttamaan pyrkivissä teksteissä. Narratologinen ja ekokriittinen tulokulma yhdistyvät tutkielmassani ekonarratologiseksi analyysiksi.

Aineistonani toimivat valikoidut luontoaiheiset esseet kokoelmista Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979) ja Unelmat paremmasta maailmasta (2015/1971). Esseissään Linkola pohtii ja havainnoi inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteen kriisiytymistä ja pohjaa ajatuksiansa syväekologiseen filosofiaan. Mielenkiintoni kohdistuu tähän Linkolan vanhempaan tuotantoon erityisesti siksi, että mukana on niin surullisia uhkakuvia kuin myös positiivisempia, toiveikkaita mahdollisuuksia tulevaisuudelle. Linkolan tuotanto asettuu kiinnostavasti sekä luontokirjoittamisen että ympäristökirjoittamisen perinteisiin: esseet ovat luonnon estetiikkaa ihailevaa luontokirjoittamista, mutta ne ovat myös vahvasti vaikuttamaan pyrkivää ja konkreettiseen toimintaan herättelevää ympäristökirjoittamista. Nostankin tutkimuksessani nämä molemmat puolet esiin.

Tutkielmani jakautuu neljään eri käsittelylukuun, joista jokainen tarkastelee Linkolan retoriikkaa eri näkökulmasta. Luvussa kaksi analysoin Linkolan esseiden kommunikatiivista rakennetta ja sitä, miten niiden lähettäjä ja vastaanottaja vaikuttavat siihen, millä keinoin niiden viesti kerrotaan. Luvussa kolme erittelen esseiden luontorepresentaatiota ja sitä, miten ne ammentavat kuvastoaan ja rakennettaan pastoraalikirjallisuuden eri muodoista. Luvussa neljä sovellan esseisiin ekomimesis-käsitettä. Tutkin, miten ambienssin poetiikka eheyttää tekstien objektin, luonnon, kuvausta ja millainen on tekstien subjekti, kokeva minä, kun sitä katsotaan kaunis sielu -subjektiposition kautta. Luvussa 5 tarkastelen Linkolan esseitä antroposeenin kirjoituksina: osoitan, miten antroposeenin todellisuutta tehdään Linkolan esseissä lukijalle helpommin ymmärrettäväksi eri keinoin.

Merkittävin tulos tutkielmassani on se, että Linkolan esseet voidaan sijoittaa sulavasti osaksi länsimaista luonto- ja ympäristökirjoittamisen perinnettä, vaikka hänet julkisuudessa tiedetäänkin erityisesti länsimaisen elämäntavan kriitikoksi. Luontokirjoittajana hän käyttää tyypillisiä pastoraalikirjallisuuden piirteitä ja sen mukanaan tuomia vastakkainasetteluita. Linkolan kärkäs kirjoittajapositiokin näyttäytyy tyypillisenä ekomimesiksen valintana. Toisaalta Linkolan kirjoitus sisältää myös modernimpaa ympäristökirjoittamista: Linkola tuo vaikeasti käsitettävää antroposeenia lähemmäksi lukijaa kokemuksellisuuden, aistimellisuuden ja faktuaalisuuden avulla. Tutkielmani osoittaa, että Linkolan tuotanto soveltuu erinomaisesti ekonarratologiseen analyysiin, sillä niiden luontorepresentaatio on moniulotteinen niin kuin on esseiden kerronnallinen rakennekin. Valitettavasti myös niiden aiheet ja sisältö ovat säilyneet ajankohtaisina: Linkolan kuvaus yksilön ahdistavasta kokemuksesta muuttuvan maailman ja ekosysteemien luhistumisen keskellä on jopa puhuttelevampi kuin koskaan.