Ulkomaalaisten maanomistus Suomessa - Hallinnon toimenpidekokonaisuus uhkaan vastaamiseksi

Abstract

Vuonna 2020 Suomessa voimaan astuneen lainsäädännön myötä EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten ostajien kiinteistöostot ovat muuttuneet luvanvaraisiksi. Lainsäädännön tarkoituksena on turvata kansallinen turvallisuus alueiden käytössä ja antaa viranomaisille keinoja puuttua kansallista turvallisuutta vaarantaviin kiinteistöostoihin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten hallinto reagoi turvallisuusympäristön muutokseen. Tarkastelu on rajattu kohdistumaan ulkomaalaisten maanomistuksen rajoittamiseen liittyviin toimenpiteisiin. Tutkimus tarkastelee hallinnollista toimenpidekokonaisuutta, joka on luotu lainsäädännön avulla uuteen uhkaan vastaamiseksi.

Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen. Tutkimusmenetelmänä käytetään kuvailevaa, aineistolähtöistä kirjallisuuskatsausta, jonka tarkoituksena on kuvata lainsäädäntöaineistosta esiin nousevia rajoittamisprosessin ja sen perusteluihin liittyviä tekijöitä. Hallinnolliset toimenpiteet luokitellaan tutkimuksessa ennakollisiin keinoihin, valvonta- ja puuttumiskeinoihin sekä viimesijaisiin keinoihin. Luokittelun kautta pyritään havainnoimaan toimenpidekokonaisuutta, jonka hallinto on lainsäädännöllä luonut.

Tutkimuksessa havaittiin, että maanomistusta rajoittava prosessi muodostuu eri tasoisia hallinnollisia keinoja käyttäen hyvän hallintotavan periaatteiden mukaisesti. Toimenpiteet pyrkivät painottamaan uhkien ennakoivaa torjuntaa kaavoituksen suunnittelun, lupajärjestelmän ja muiden ennakoivien keinojen avulla. Viimesijainen ja vahvimmin yksilön oikeuksiin puuttuva keino, kiinteistön lunastus, on säädetty tilanteita varten, joissa muita keinoja ei ole käytettävissä tavoitteen saavuttamiseksi. Eri hallinnollisille tasoille jakautuvat keinot mahdollistavat toimintaan puuttumisen lievintä mahdollista toimenpidettä käyttäen. Myös jo pelkän valvonnan olemassaolon voidaan katsoa viestivän siitä, että ilmiötä seurataan ja väärinkäytöksiin pyritään puuttumaan.

Tutkimuksen johtopäätöksissä tehtiin havaintoja koskien tilannekuvan muodostamista. Ajantasaisen tilannekuvan olemassaolon puutos on ollut merkittävä heikkous uhan muodostumisen kannalta. Tilannekuvan ylläpitoa ei kuitenkaan ole uudessa lainsäädännössä määritelty kuuluvan yksittäiselle viranomaiselle, vaan se muodostetaan viranomaisten välistä tiedonvaihtoa lisäämällä. Tämä saattaa jättää vastuujaon ja kokonaisuuden hallinnan ilman selkeää ohjausta, eri hallinnonalojen toimintakulttuurien erotessa toisistaan merkittävästi.