Kierkegaardin poetiikan ongelmia: runoilijan syntyminen ja kaunokirjallinen metodi Toisto-romaanin valossa

Abstract

Tanskalaisajattelija ja -kirjoittaja Søren Kierkegaard (1813–1855) suhtautuu tuotannossaan runoilijaan usein kriittisesti ja kuvaa tämän osaa onnettomaksi. Kierkegaardin tuotteliaimman vuoden 1843 romaani Toisto (Gjentagelsen), jonka Kierkegaard julkaisi pseudonyymillä Constantin Constantius, on tekijän tuotannossa poikkeus kuvatessaan, kuinka runoilija saa syntynsä. Constantin tapaa onnettomasti rakastuneen Nuorukaisen, josta haluaa tehdä runoilijan. Nuorukainen ei halua runoilijaksi, vaan turvautuu Jobin kirjaan lohdutuksen lähteenä. Runoilijalla on paikkansa Kierkegaardin eksistenssifilosofiassa. Runoilija on esteetikko, ja siten alimmalla eksistoinnin tasolla. Tutkimuskysymykseni on, miten runoilija syntyy Toistossa kahden hahmon vuorovaikutuksessa ja mikä rooli kärsimyksellä runoilijaeksistenssiin tulemisessa on.

Toisto on kiinnostava tutkimuskohde, sillä se on kompleksisuudellaan haastanut Kierkegaard-tutkijoita. Tutkijat ovat kiistelleet siitäkin, onko Toisto ylipäätään romaani. Haastan aiemman tutkimuksen lukemalla Toistoa Bildungsromanina. Perustelen lukutapani sillä, miten Kierkegaard oli muiden Tanskan kultakauden edustajien tavoin hyvin perehtynyt saksalaisen romantiikan kirjallisuuteen ja otti siitä vaikutteita omaan kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Kierkegaard suhtautui romantiikkaan kriittisesti, mutta tämä ei poista Bildungsroman-tulkinnan mahdollisuutta Toiston osalta, sillä myös kriittinen variointi kuuluu Bildungsromanin historiaan ja lajiin. Tämän myötä Toistoa on mielekästä lukea Bildungsromanina, joka toteuttaa Kierkegaardin romantiikan käsitysten kritiikkiä ja tarjoaa vaihtoehdoksi pyrkimystä eksistointiin. Kirjallisuushistorialliset seikat muodostavat taustan tutkimukselleni, mutta varsinaisesti lajintunnistus tapahtuu teoksen tekstuaalisten piirteiden kautta, erityisesti henkilöhahmoja analysoimalla. Bildungsroman-piirteitä ovat muun muassa teoksen keskittyminen Nuorukaisen kehityksen kuvaukseen ja tämän olemus taipuisana protagonistina, joka joutuu käymään läpi koettelemuksia. Nuorukainen kärsii, mutta se ei tee hänestä runoilijaa. Pikemminkin hän alistuu kohtaloonsa.

Lukutapaani ohjaa retorisen kertomusteorian käsitys kertomuksesta retorisena tekona. Toiston tutkiminen tästä näkökulmasta on erityisen mielekästä jo siksi, että romaani pyrkii kertojahahmojensa kautta usein ohjaamaan lukijan tulkintoja, haastamaan ja jopa eksyttämään sekä neuvottelemaan lukijaa kummankin hahmon puolelle. Konkreettisimmillaan retorinen kertomusteoria näkyy henkilöhahmojen analyysissa, mutta lähestymistapana se vaikuttaa läpi tutkielmani siihen, millä tavoin tarkastelen romaanin kertojahahmoja, kertomuksen edistymistä ja kerronnan etiikkaa. Toisto on ymmärretty usein eksistenssifilosofiaa käsitteleväksi teokseksi, mutta retorisen kertomusteorian valossa tulkittuna romaanista esiin nousevat eettiset ulottuvuudet. Niiden aktivoitumista edistävät kertojien välinen hierarkia ja suoran ja epäsuoran karakterisaation muodot romaanissa.

Keskeinen eettinen kysymys Toistossa on kärsimyksen oikeutus, jota Nuorukainen vastustaa ja Constantin puoltaa. Nuorukainen tulkitsee Jobin kirjan kärsivää sankaria vilpittömyyden äänenä. Hän suhtautuu kieleen varauksellisesti sen ironisuuden, petoksellisuuden ja retorisen manipuloinnin vuoksi. Nuorukainen ei ole kielestä vapaa, vaan toteuttaa toisen sanoin puhumista. Tässä nojaan Mihail Bahtinin dialogisuuden käsitteeseen sen eri muodoissa. Kierkegaard oli Bahtinille tuttu ajattelija, vaikka yhteys jää usein mainitsematta. Yhtäältä kieli itsessään on dialogista, aina toisten käyttämää ja jo-puhuttua. Toisaalta erityinen dialogisuuden muoto on polyfonia, jossa yhden tekijän kertomuksessa on useita ääniä, idean ihmisiä. Ristiriita äänten välillä ei ole vain dramaattista, vaan eksistentiaalista. Toistosta polyfonisen tekee se, että Nuorukainen edustaa vilpittömyyden, Constantin runoilijan luomisen ideaa. Näkemyksiä ei soviteta, vaan konflikti jää ratkaisematta. Polyfoniaa tukee se, että Nuorukainen ja Constantin eivät ole vain hahmoja, vaan pseudonyymejä, fragmentoitua tekijyyttä.

Kierkegaardin poetiikka toteutuu pseudonyymien välisessä vuorovaikutuksessa, mitä Toisto hyvin ilmentää. Kierkegaardin teosten lukeminen pikemminkin kaunokirjallisuutena kuin filosofiana haastaa monologisoivia ja systematisoivia tulkintoja Kierkegaardin eksistenssifilosofiasta. Kertomusteorian ja kirjallisuuden lajitutkimuksen avulla voidaan paikantaa, mitkä Kierkegaardin piirteet tekevät hänen tuotannostaan eräänlaista poetiikkaa. Kierkegaardin kaunokirjallinen metodi mahdollistaa eriävien mutta yhtä aikaa tosien ja vakavasti otettavien näkemysten esittämisen.