Kotiharjoittelun ja puheterapian vaikutukset lapsen pitkäaikaiseen kehitykselliseen änkytykseen: Tapaustutkimus

Abstract

Kehityksellinen änkytys on lapsuudessa alkava puheen sujuvuuden häiriö, joka voi vaikuttaa laajalti henkilön elämänlaatuun ja omakuvaan. Suurimalla osalla lapsista änkytys on ohimenevää, mutta noin neljäsosalla häiriö kroonistuu, jolloin se jatkuu suhteellisen muuttumattomana aikuisuuteen. Kroonistumisen riski kasvaa, kun oireiden alkamisesta on kulunut vuosi. Suomessa puheterapiaan pääsyssä voi kuitenkin kestää huomattavan kauan, joten tullessaan vastaanotolle lapsella voi olla takanaan jo pidempi änkytystausta. Änkytyskuntoutuksen vaikuttavuustutkimus on keskittynyt nuorempiin lapsiin, joten ei ole tarpeeksi tietoa siitä, millaiset kuntoutusmenetelmät ovat toimivimpia yli 6-vuotiaille lapsille. Tyypillisesti kuntoutuksen vaikutuksia arvioidaan tarkkailemalla änkytyksen määrää. Koska häiriö on hyvin monitekijäinen ja ilmenemismuodoiltaan vaihteleva, olisi vaikutuksia tarkasteltava myös laajemmin.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus oli selvittää, millaisia muutoksia 6-vuotiaan lapsen pitkäaikaisessa änkytyksessä tapahtuu kotiharjoittelun ja puheterapian vaikutuksesta. Tutkimusjakson kesto oli puoli vuotta ja se jakautui kahteen peräkkäiseen ja erilliseen interventioon: kahden kuukauden pituiseen kotiharjoittelujaksoon sekä neljän kuukauden pituiseen puheterapiajaksoon. Muutoksia änkytyksessä analysoitiin kolmessa mittauspisteessä sekä määrällisesti että laadullisesti änkytyksen vaikeusasteen mittarilla (Stuttering Severity Instrument, SSI-4: Riley, 2009) ja erittelemällä änkytyksen piirteitä. Änkytyksen vaikeusasteen arvioinnissa huomioitiin änkytyksen määrä tavutasolla, kolmen pisimmän änkytysjakson keskiarvoinen kesto sekä fyysiset sekundäärireaktiot. Änkytyksen piirteiden analyysiin sisältyivät ydinänkytyksen tyypit ja toistoyksikköjen määrä, pisimpien sujumattomuusryppäiden pituus ja tyyppi sekä sujuvuutta tukevat keinot, jotka määriteltiin tässä tutkimuksessa änkytyksen välttelykeinoiksi sekä puheterapiassa opituiksi änkytyksen hallintakeinoiksi.

Puolen vuoden tutkimusjakson aikana tutkimushenkilön änkytyksen vaikeusaste ei muuttunut SSI-4-mittarilla tarkasteltuna. Sen sijaan muutoksia tapahtui mittarin eri osa-alueilla: änkytyksen määrä puolittui, änkytysjaksojen kestot lyhenivät ja fyysiset sekundäärireaktiot lisääntyivät hieman. Myös änkytyksen piirteet muuttuivat. Ydinänkytys oli aluksi enimmäkseen venytystä, mutta tutkimusjakson päätteeksi se oli lyhyttä osasanatoistoa. Tutkimushenkilö pyrki alkumittauksessa estämään änkytyksen tuloa, mutta kotiharjoittelujakson jälkeen hän änkytti avoimemmin, mikä näkyi myös toistoyksikköjen ja sujumattomuusryppäiden pituuden kasvamisena. Puheterapian jälkeen änkytys oli muuttunut hallitummaksi, sillä toistojaksot lyhenivät eivätkä sujumattomuudet kertyneet pitkiksi ryppäiksi. Tutkimushenkilö käytti puheessaan myös puheterapiassa oppimiaan sujuvuutta tukevia keinoja. Tulokset ovat viitteellisiä, koska kyseessä oli tapaustutkimus. On kuitenkin myönteistä, että myös pitkäaikainen änkytys voi muuttua interventioiden seurauksena. Tulokset viittaavat siihen, että änkytystä olisi hyvä arvioida myös laadullisesti arviointimittareiden lisäksi.