Terveyskuri mediayhteiskunnassa: Populaari terveysviestintä toimijuuden ja hallinnan kenttänä

Abstract

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan toimijuutta ja hallintaa populaarissa terveysviestinnässä. Tutkimus paikantuu medioitumisen ja myöhäismodernin terapiakulttuurin tutkimukseen, mutta se tarkastelee kohdettaan myös sosiaalihistoriallisen luennan kautta. Terveyteen liittyvää toimijuutta lähestytään tutkimuksessa kerrostuneena, hallinnan läpäisemänä ja medioituneena ilmiönä, joka tulkitaan osaksi temporaalisia, sosiaalisia ja moraalisia järjestyksiä. Tutkimus auttaa ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla populaarimedia on osallistunut ja osallistuu terveyden ja toimijuuden tuottamiseen ja järjestämiseen.

Väitöskirja koostuu neljästä tutkimusongelmaa käsittelevästä tieteellisestä julkaisusta sekä yhteenvedosta. Tutkimusartikkeleissa pohditaan, millaisia toimijuuden, asiantuntijuuden ja sukupuolen paikkoja populaarissa terveysviestinnässä tuotetaan, ja millaisia ajattelutapoja ja käytänteitä tässä prosessissa hyödynnetään. Yhteenvedossa reflektoidaan sitä, miten nämä artikkeleissa kuvatut toimijuudet ja käytännöt rakentavat tai purkavat terveyden valtaa ja tulevat osaksi muiden sosiaalisten rakenteiden kuten esimerkiksi työelämän, talouden ja asiantuntijuuden uudelleen järjestäytymistä.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu sekä vanhoista suomenkielisistä terveysoppaista että tuoreemmista television lääkärisarjoista ja aikakauslehtikirjoituksista. Tutkimus nojautuu teoreettisesti Michel Foucault’n valta-ajatteluun ja erityisesti hallinnallisuuden käsitteeseen, jossa toimijuus kiinnittyy sekä yksilön eettisiin taitoihin että yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen luoma diskurssiteoria mahdollistaa toimijuuden analysoinnin artikulatiivisina prosesseina ja hegemonisina merkityskamppailuina. Affektiivisuuden ja sukupuolittuneisuuden käsitteet auttavat osaltaan tekemään näkyväksi ja purkamaan terveyden luonnollistettuja merkityksiä ja niihin liittyviä valta-asemia.

Tutkimuksessa on kehitetty uusi metodologinen analyysikehikko, joka on myös tutkimuksen keskeinen tulos. Terveyskuriksi nimetty käsitteellinen jäsennys kuvaa vaihtuvissa tiedon, vallan ja yhteiskunnan järjestyksissä neuvoteltavia toimijuuden ja asiantuntijuuden muotoja. Tutkimus osoittaa, miten terveyden asiantuntijuus ja yksilön toimijuus mukautuvat toisiinsa jatkuvassa neuvotteluprosessissa. Tutkituissa aineistoissa toimijuus vaihtelee lääketieteen kohteena olemisesta ja sen neuvottelusta kokonaisvaltaiseen elämänhallintapyrkimykseen. Samalla terveyden asiantuntijuuden tekniikat vaihtuvat valistuksesta paimenvaltaan ja valmennukseen. Lääketieteellisen ja taloudellisen perustelun sekä riskipuheen rinnalle aineistossa nousevat tunnustuksellisuus ja affektiivinen vetoaminen.

Tutkimuksen toinen keskeinen tulos on terveyskuriin sisäänrakennetun poliittisen ristiriidan paikantaminen. Terveyskurille ominainen suostutteleva valta näyttäytyy yksilöllistävänä ja voimaannuttavana mutta se on luonteeltaan myös sosiaalistavaa ja normalisoivaa. Normatiivisen terveyden rajat eivät ole poistuneet, vaan ne ovat siirtyneet yksilöiden sisällä tapahtuviksi valintatilanteiksi. Tavoiteltava ihannetoimijuus muodostuu kuitenkin aina suhteessa kulttuurisiin odotuksiin ja vaatimuksiin sekä yhteiskunnallisiin reunaehtoihin. Terveyskurin poliittisuus tulee näkyviin vaihtuvina kunnollisuuden rajoina ja ihmisten eriytyvinä mahdollisuuksina niiden tavoittamiseen.

Väitöskirja syventää yleistä ymmärrystä siitä, miten populaariviestintä toimii symbolisten yhteisöjen tuottajana ja järjestäjänä. Tutkimus osoittaa näiden yhteisöjen muovautuvan jatkuvasti jännitteisessä valtasuhteiden verkostossa. Medioitunut terveyskuri voidaan tässä mielessä nähdä rinnakkaisena uusliberaalin talouskurin diskursseille. Molemmissa on kyse hegemonisesta kamppailusta sekä valtion, yksilön ja markkinoiden suhteen neuvottelusta. Oman kunnollisuuden tuottaminen on kummankin toimijuuden diskurssien ytimessä, mutta usein populaarimedia sivuuttaa näiden yhteiskunnallisten suhteiden keskinäisriippuvuudet. Hegemonisten terveysdiskurssien tunnistaminen ja tietoisuus toimijuuden rajoista mahdollistaa näiden diskurssien uudelleen neuvottelua ja vastarintaa, kuten esimerkiksi kamppailu koronavirusepidemian hallitsevista diskursseista osoittaa. Terveyskurin epäsuoraa ja hyväntahtoista valtaa on silti vaativaa kyseenalaistaa epävarmassa jatkuvan minätyön ajassa, jossa terveydestä on tullut arvokasta pääomaa. Terveyskurin sisältämä lupaus yhteisöllisestä kuulumisesta perustuu kuitenkin myös sosiaalisille hierarkioille ja ulossulkemiselle. Tämä yhteiskunnassa vallitseva moraalisen järjestämisen perimmäinen tavoite jää mediassa usein kyseenalaistamatta, vaikka järjestämisen perustelut muuttuisivatkin.

In this doctoral thesis, agency and governmentality are examined in the context of popular health communication. This topic is approached through the lenses of mediatization and late modern therapy culture, as well as through a sociohistorical reading. Health-related agency is explored as a stratified, governed and mediatized phenomenon, which is interpreted as part of temporal, social and moral orders. The study sheds light on the mechanisms with which popular media have participated and continue to participate in the construction and arrangement of health and agency.

The doctoral thesis consists of four scientific publications addressing the research problem and a summary. The research articles concern the kinds of spaces for agency, expertise and gender constructed in popular health communication and the kinds of reasoning and practices utilised in this communication. The summary outlines how the agencies and practices depicted in the articles construct or deconstruct the power of health and partake in the reorganisation of other social structures, such as working life, economy and expertise.

The empirical data of the study comprise both old Finnish-language health guides and more recent medical television shows and magazine texts. The study’s theoretical premise is Michel Foucault’s analysis of power and especially the concept of governmentality, which connects agency to both the ethical skills of an individual and social power relations. The discourse theory created by Ernesto Laclau and Chantal Mouffe makes it possible to analyse agency as articulative processes and as sites of hegemonic struggles for signification. Furthermore, concepts of affect and gender contribute to making visible and deconstructing the naturalised significances of health and dominances associated with them.

In the study, a novel methodological frame of analysis was developed, which is also a central result of the study. This conceptual disposition, named health discipline in this study, describes the forms of agency and expertise in the changing orders of knowledge, power and society. The study shows how health expertise and individual agency adapt to each other in a continuous process of negotiation. In the data examined, agency varies from being the target of medicine and a means of negotiating it to a comprehensive struggle for life management. At the same time, the techniques of health expertise range from health education to pastoral power and coaching. Along with medical, economic and risk speech, confessionalism and affective appealing emerge in the data.

The study also identifies the inherent political inconsistency of the health discipline. The nudging power specific to the health discipline appears to be individualising and empowering, but it is also inherently socialising and normalising. The limits of normative health have not disappeared but have shifted into choice situations inside individuals. However, the desirable ideal agency is always formed in relation to cultural expectations and demands and societal preconditions. The political aspect of the health discipline takes the form of changing limits of respectability and of people’s different opportunities for reaching these limits.

The thesis deepens the current scholarly understanding of how popular communication constructs and organises symbolic communities, showing that these communities are constantly shaped in the strained networks of power. The mediatized health discipline can, in this sense, be seen as a parallel to neoliberal austerity discourses; both concern the hegemonic struggle and negotiation over the relationship between the state, the individual and the market. The construction of one’s own respectability is at the core of the discourses of both agencies, but the popular media often ignores the interdependences of these societal relationships.

Identifying the hegemonic health discourses and becoming conscious of the limits of agency makes it possible to renegotiate and resist these discourses as, for instance, the struggle for the dominant discourses of the covid-19 epidemic indicates. That said, it is a demanding task to question the implicit and benevolent power of the health discipline in the age of precariousness and constant self-work, in which health has become valuable capital. However, the promise of communal belonging included in the health discipline is also based on social hierarchies and externalisation. The fundamental societal objective of moral organising remains rarely questioned in media, even though the reasoning behind this organising may change.