Marginaalista kehityspolitiikan toimijaksi: Kuinka kansalaisjärjestöistä tuli osa Suomen kehityspolitiikkaa vuonna 1974

Abstract

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kansalaisjärjestöjen ja Suomen valtion suhdetta kehitysyhteistyön saralla 1960-luvulta 1970-luvun jälkipuoliskolle. Kansainvälisesti julkista kehitysapua oli kanavoitu kansalaisjärjestöjen kautta laajamittaisemmin 1960-luvun alusta asti. Suomessa valtio antoi kehitysyhteistyön määrärahoja kansalaisjärjestöjen yksittäisiin projekteihin, mutta vuosittain haettava valtiontuki vakinaistettiin vasta vuonna 1974. Selvitän tutkielmassani, millaisten prosessien seurauksena kansalaisjärjestöt kytkettiin osaksi valtion kehitysyhteistyötä vuonna 1974. Analysoin kansalaisjärjestöjen tuen alkuun johtaneita prosesseja, tuen vakiintumista ja sen ensimmäisiä vuosia.

Tarkastelun näkökulma on valtionhallinnon, jonka vuoksi pääasiallisena lähdeaineistonani toimivat ulkoasiainministeriössä ja muualla valtionhallinnossa virkamiestyönä tehdyt kansalaisjärjestöjä ja kehitysyhteistyötä koskevat asiakirjat. Toisena lähderyhmänä ovat kansalaisjärjestöjen ulkoasiainministeriölle lähettämät aloitteet, kannanotot sekä hakemukset. Kansalaisjärjestöjen toimintakontekstin vuoksi tarkastelun tukena käytän lainsäädäntöä, erityisesti yhdistyslakia ja Suomen hallitusmuotoa. Kehityspolitiikan kansainvälisen luonteen takia täydennän edellä kuvailtuja kotimaisia lähteitä Yhdistyneiden kansakuntien 1960-luvun ja 1970-luvun kehitysstrategioilla. Analyysin apuna toimii ylirajaisuuden käsite, koska kehitysyhteistyö on ytimeltään valtioiden rajat ylittävää toimintaa, joka kutoo yhteen avunantajan, -saajan sekä kansainvälisen yhteisön. Kontekstoinnin avulla taas kartoitan kotimaisia ja kansainvälisiä prosesseja, jotka johtivat kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön valtiontuen vakiinnuttamiseen.

Suomalaisen kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön muodostuminen oli historiallinen prosessi, joka seurasi kansainvälisiä esimerkkejä omista kulttuurisista ja taloudellisista lähtökohdistaan. Kansalaisjärjestöjen valtiontuen vakiinnuttamiseen johtivat prosessit Suomen kehitysasteessa, ulkopolitiikassa, kehityspolitiikassa, kehitysyhteistyön määrissä ja muodossa sekä kansalaisyhteiskunnassa. Nämä prosessit osittain kietoutuivat ja vaikuttivat toisiinsa samalla, kun kansainvälinen konteksti lävisti kaiken kotimaisen toiminnan. Kansalaisjärjestöjen valtiontuen alku oli aktiivisen politiikan seuraus, jota ajoivat sekä valtionhallinto että järjestöt. Valtiolle tuen aloittamisessa korostui järjestöjen koettu kansainvälistävä vaikutus, Suomi-kuvan kiillottaminen ja kehitysmyönteisen ilmapiirin luominen kotimaassa sekä järjestöjen epäitsekkääksi tulkittu luonne. Järjestöt olivat osa Suomen identiteettipolitiikkaa. Ensimmäisten vuosien tarkastelu ositti, että tuen valintakriteerit muokkasivat kansalaisjärjestöjen asemaa osana kansalaisyhteiskuntaa sekä suhteessa valtioon. Lisäksi määrärahojen jakautuminen eri järjestöille alleviivasi kansalaisjärjestökentän heterogeenisyyttä sekä järjestöjen eriarvoisuutta. Tutkielmani käsittelee verrattain vähän tutkittua kehitysyhteistyön historian osa-aluetta, joka valottaa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteen dynamiikkaa.