Koulukodin kahdet kasvot: Koulukotien laitoskasvatuskulttuuri huoltoalan ammattilehdissä 1946-1965

Abstract

Tutkimuksen aiheena on huoltoalan ammattilehtien, Huoltajan ja Lapsi ja Nuoriso -lehden arviot koulukotien laitoskasvatuskulttuurin onnistumisesta vuosina 1946-1965. Tutkimuksen lähtökohtana on vuonna 2016 julkaistut tutkimukset, joiden mukaan koulukodeissa on tapahtunut kaltoinkohtelua, eivätkä koulukodit ole onnistuneet aina toteuttamaan tehtäväänsä ihannekotina pahantapaisille lapsille ja nuorille. Tutkimuksessa kysytään, onnistuivatko koulukodit sosiaalihuollon lehtien mukaan niille annetussa tehtävässä. Tutkimuksessa yhdistyy sosiaali-, aate- ja lapsuuden historia.

Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa arvioita koulukotien laitoskasvatuskulttuurista lähestytään aineistolähtöisesti. Tutkimuksessa on hyödynnetty väljästi kategoria-analyysiä, kun on pohdittu koulukodeille annettuja tavoitteita. Aikalaisaineisto on liitetty laajasti koulukotitutkimuksen kenttään: käsityksiin poikkeavista lapsista ja nuorista, laitostyön historiasta sekä yhteiskunnassa tutkimusaikana esiin nousseista lapsia ja nuoria koskeneista kysymyksistä.

Sosiaalihuollon lehdissä ilmenneisiin arvioihin vaikuttivat ajankohdan ymmärrys lapsen ja nuoren pahantapaisuudesta ja poikkeavuudesta. Tutkimusaikana näkyi käsitys pahantapaisuuden kronologiasta. Huonohoitoinen lapsi kehittyi pahantapaiseksi, ja tämä saattoi huonossa ympäristössä kehittyä rikolliseksi. Myös näkemys degeneraatiosta, joka uhkasi kansakunnan rodullista kehitystä, näkyi lapsikäsityksissä. Koettiin tarpeelliseksi erotella ja eristää lapsi ja nuori, joka ei ollut kehityskelpoinen. 1950-luvulla yleistyi käsite sopeutumattomuus, johon sisältyi tarve tarkastella syitä lapsen käyttäytymiseen. Sopeutumattomuuteen liittyi 1950-luvulla esitetty teoria äidinriistosta. Äidinrakkauden puute aiheutti lapsen psyykkiselle kehitykselle häiriintyneisyyttä, joka näyttäytyi sopeutumattomuutena.

Koulukotiväki näki kasvatustyönsä tärkeänä toimintana sopeutumattomien lasten ja nuorten kasvatuksessa. Koulukotien kasvatuskeinoja olivat kansakoulu, työkasvatus, vapaa-aika ja kurinpito. Tavoitteena oli nuoren yhteiskuntakelpoisuus, ahkeruus ja työtahto. Kasvatustyön onnistumisen tiellä nähtiin kuitenkin esteitä. Resurssipulan lisäksi koulukotikasvatuksen tuloksia vaikeutti kuntien huoltolautakuntien osaamattomuus, psykopaattisiksi määritellyt oppilaat, julkisuudessa esitetty arvostelu sekä laitoksiin pestatut kasvatustyöhön sopimattomat ja ammattitaidottomat työntekijät. Koulukotien puutteellisten resurssien ja työvoimapulan takia psykopaateiksi määritellyt nuoret koettiin ongelmana. Heitä varten olisi haluttu perustaa psykopaattilaitos. Lehdissä ongelmat näyttäytyivät kirjoituksissa koulukotioppilaiden karkaamisista sekä oppilaiden keskinäisestä väkivallasta.

Kriittiset tekstit lisääntyivät 1960-luvulla, ja kritiikkiä esittivät uudet toimijat. Helsingin kaupunki näyttäytyi 1960-luvun alussa uuden, hoidollisen laitoskasvatuslinjan suunnannäyttäjänä. Koulukotien perinteisenä pysyneeseen kasvatukseen kohdistui tutkimusajan lopulla kritiikkiä häiriintyneisyyden käsitteen myötä. Nähtiin, että häiriytyneet lapset ja nuoret tarvitsivat terapeuttista ilmapiiriä ympärilleen. Kurikasvatuksen nähtiin aiheuttavan kaksikasvoisuutta: oppilaiden oma kulttuuri poikkesi siitä, jota koulukodissa muodollisesti vaadittiin. Kritiikin kohteeksi nousivat fyysisen kurituksen kysymykset ja koulukotikasvatuksen ankaruus. Kun tutkimusajan alkuvaiheessa koulukotikarkuruus ja laitospoikien keskinäinen väkivaltaisuus nähtiin merkkeinä lasten ja nuorten poikkeavuudesta, alettiin ilmiöitä tulkita yhä enemmän laitoskulttuurin ongelmista johtuviksi.

Perustava koulukoteja kohtaan esitetty arvostelu nousi kirjoituksissa tyttölaitoksista. Puolustettiin koulukotityttöjen oikeutta kokea laitoksessa samoja asioita kuin normaalisti nuori koki ulkomaailmassa. Huoltajassa vuonna 1965 kirjoitettiin myös Kettil Bruunin tutkielmasta. Se vahvisti käsitystä koulukotijärjestelmän kykenemättömyydestä vastata yhteiskunnan ja oppilaiden tarpeisiin.