Retorinen analyysi sosiaalityöntekijöiden selonteoista huostaanottodokumenteissa

Abstract

Lapsen huostaanotto on perheiden yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta rajoittava perheinterventio. Huostaanottoon on ryhdyttävä tilanteissa, joissa lapsen huolenpidossa tai muissa kasvuolosuhteissa on puutteita, jotka vaarantavat vakavasti lapsen terveyden tai kehityksen tai jos lapsi itse vakavasti vaarantaa oman terveytensä. Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden selontekoja huostaanottopäätöksissä ja -hakemuksissa. Sosiaalityöntekijöiden on aina kyettävä perustelemaan tekemänsä päätökset, erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisten itsemääräämisoikeuteen merkittävästi kajotaan. Olen kiinnostunut erityisesti sosiaalityöntekijöiden käyttämistä retorisen vakuuttamisen keinoista, joilla argumentteja puolustetaan. Retoristen keinojen lisäksi olen kiinnostunut siitä, kenelle sosiaalityöntekijät selontekonsa kohdistavat. Tutkielmani teoreettinen viitekehys paikantuu paternalismiin eli holhoukseen sekä sosiaalityöntekijöiden selonteon käsitteisiin. Tutkielman aineistona toimii kymmenen huostaanottohakemusta ja kymmenen huostaanottopäätöstä, jotka keräsin yhdestä keskisuuresta suomalaisesta kaupungista. Tutkielma on laadullinen ja olen hyödyntänyt aineiston analyysissä argumenttianalyysiä sekä retoriikka-analyysiä. Sosiaalityöntekijöiden argumentit huostaanoton tarpeellisuudesta muodostavat kolme erillistä teemaa. Sosiaalityöntekijät perustelevat huostaanottoa lapsen kasvun ja kehityksen vaarantumisella, avohuollon tukitoimien riittämättömyydellä sekä jaetulla huolella muiden viranomais- ja hoitotahojen kanssa. Yleisimmät retoriset keinot aineistossa ovat puhujakategorialla oikeuttaminen, tosiasioihin vetoaminen, yksityiskohdilla ja kertomuksilla vakuuttaminen, kategorian käyttö, asiantuntijalausunnoilla ja konsensuksella vahvistaminen sekä numeerinen ja ei- numeerinen määrällistäminen. Sosiaalityöntekijöiden selonteko on puolestaan kohdistettu hallinto-oikeudelle, johtavalle sosiaalityöntekijälle ja organisaatiolle ja vasta viimeisenä asiakkaille. Analyysin tuloksena asiakkaille tehty selonteko näyttäytyy toissijaisena hallinto-oikeudelle ja organisaatiolle tehtävään selontekoon nähden, mikä puolestaan on ristiriidassa sosiaalityöntekijöiden eettisen koodiston kanssa, joka painottaa asiakkaiden ensisijaisuutta kaikessa sosiaalityön toiminnassa. Tutkielman perusteella sosiaalityöntekijöiden selonteossa on parantamisen varaa erityisesti asiakkaiden osallisuuden ja heille kohdistetun selonteon näkökulmasta.