Verfahren der diachronen intralingualen Übersetzung poetischer Texte am Beispiel von Wolfram von Eschenbachs Roman „Parzival“

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diakronisen eli kielen kehitysasteiden välisen kielensisäisen kääntämisen menetelmiä, joiden avulla Wolfram von Eschenbachin keskiyläsaksankielinen Parsifal-ritarieepos on käännetty uusyläsaksaan. Teos on Nibelungein laulun ohella yksi Euroopan epiikan kulmakiviä ja keskiaikaisen saksankielisen kirjallisuuden klassikko. Tutkimusaineistona on kolme Parsifalin uusyläsaksankielistä käännöstä eri vuosisadoilta. Niistä analyysiin on valittu kolme teoksen kannalta keskeistä tekstinosaa. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitkä ovat yleisimmät menetelmät, joiden avulla runolliset tekstit siirtyvät saksan kielen vanhemmasta kehitysasteesta uudempaan. Tämän lisäksi tutkielma pyrki selvittämään, edustavatko Parsifalin uudet versiot varsinaisia käännöksiä (’translation proper’), kontekstikäännöksiä (Michael Schreiberin ’Umfeldübersetzung’) vai tekstin kielensisäisen käsittelyn tuloksia. Aineistoa lähestyttiin sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti pyrkien määrittämään Parsifalin käännösteksteissä useimmiten käytettyjä käännösmenetelmiä ja selittämään menetelmien valinnasta johtuvia merkityseroja käännöksissä. Tutkimuksen analyysi osoitti, että Parsifalin käännöksissä useimmiten käytetty menetelmä on leksikaalinen lainaus eli lähdetekstin sanan muuttamaton siirtäminen kohdetekstiin. Lauserakennetta koskevista menetelmistä yleisimpiä olivat sanajärjestyksen muutos sekä sanamäärän lisäys. Tämä tulos viittaa siihen, että diakronisen kielensisäisen kääntämisen yhteydessä merkityksen säilyttäminen vaatii monimutkaisempia ja pidempiä ilmaisuja sekä sanojen uudelleen järjestämistä virkkeen sisällä. Merkitystä koskevien menetelmien osalta lähdetekstin merkitysten lainaus muodosti useimmiten käytetyn menetelmän. Siitä huolimatta teksteistä löytyi myös tarkennuksia ja sisällön muutoksia, jotka johtuivat laajoista leksikaalisista lainauksista. Tämän havainnon mukaan pyrkimys säilyttää mahdollisimman paljon lähdetekstin sanoja voi johtaa käännöksissä laajoihin merkityseroihin lähdetekstiin verrattuna. Tutkimuksen mukaan kaikki kolme Parsifalin uusyläsaksankielistä käännöstä pyrkivät niissä käytettyjen käännösmenetelmien kautta säilyttämään tekstinsisäisiä ominaisuuksia, kuten tekstin muotoa, sanastoa ja sisältöä. Kaikki tutkitut diakroniset kielensisäiset käännökset voidaan siten nähdä kuuluvan varsinaisten käännösten joukkoon, mikä korostaa laajemman käännöksen käsitteen tarvetta käännöstieteessä.

Diese Masterarbeit zielt darauf ab, einen empirischen Einblick in die Verfahren der diachronen intralingualen Übersetzungen poetischer Texte aus dem Mittelhochdeutschen ins Neuhochdeutsche am Beispiel von Wolfram von Eschenbachs Ritterepos Parzival zu bieten. Den Untersuchungsgegenstand dieser Arbeit bilden drei aus verschiedenen Jahrhunderten stammende neuhochdeutsche Übersetzungen des Romans. Die Analyse der Übersetzungen konzentrierte sich dabei auf drei ausgewählte, für die Handlung des Romans zentrale Textabschnitte, die sowohl qualitativ als auch quantitativ untersucht wurden, Ziel war es die zentralen in ihnen angewandten Verfahren sowie den Typ des Texttransfers für jede Übersetzung zu ermitteln. Die im Rahmen dieser Masterarbeit durchgeführte Analyse hat ergeben, dass alle untersuchten Übersetzungen zu dem Texttransfertyp der Textübersetzung gehören. Das Verfahren der lexikalischen Entlehnung, also der direkten Übernahme mittelhochdeutscher Wortlaute in den neuhochdeutschen Text, fand dabei am häufigsten Anwendung. Im Bereich der Syntax kamen die Verfahren der Expansion, als Erhöhung der Wortzahl, und der Permutation, als Umstellung von Konstituenten, in der Übersetzung am häufigsten vor. Im Bereich der Semantik waren semantische Entlehnungen in den Übersetzungen am meisten verbreitet. Jedoch auch das Verfahren der Explikation oder der Mutation, als starke Veränderungen der Textbedeutung, konnten ermittelt werden. In den neuhochdeutschen Übersetzungen des Parzival war eine Korrelation zwischen der hohen Anzahl an lexikalischen Entlehnungen und der Mutationen feststellbar, die besonders in der jüngsten Übersetzung häufig vorkam. Daraus kann geschlossen werden, dass in der diachronen intralingualen Übersetzung zwischen dem Mittel- und Neuhochdeutschen der Versuch, möglichst nah am Wortlaut des Ausgangstextes zu bleiben, zu umfangreichen inhaltlichen Veränderungen führt. In allen drei untersuchten Übersetzungen fand die ganze Breite der zum Transfertyp der Textübersetzung gehörenden Übersetzungsverfahren ihre Anwendung, was die Notwendigkeit einer weiter gefassten Definition der Übersetzung in der Übersetzungswissenschaft unterstreicht.