Cesarean Scar Defect: Prevalence, Risk Factors and Clinical Outcome

Abstract

Keisarileikkaus on yleisin synnytysopillinen toimenpide. Vuosittain miljoonat naiset synnyttävät keisarileikkauksella. Se voi olla hengenpelastava toimenpide tietyissä tilanteissa, mutta toisaalta, keisarileikkauksen seurauksena kohtuun tulee pysyvä arpi. Noin puolet kohtuun tehdyistä keisarileikkaushaavoista parantuu epätäydellisesti johtaen arpipuutoksen kehittymiseen. Arpipuutoksen on ajateltu altistavan kohdun repeämiselle seuraavassa raskaudessa. Lisäksi, on saatu viitettä sen aiheuttamista gynekologisista oireista, kuten vuotohäiriöistä ja kivuista. Arpipuutoksen on ajateltu myös vaikuttavan naisen hedelmällisyyteen.

Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää etenevässä tutkimusasetelmassa kohdun arpipuutoksen esiintyvyyttä, riskitekijöitä sekä vaikutusta lisääntymisterveyteen. Tutkimusaineisto koostui 401 naisesta, jotka synnyttivät keisarileikkauksella Tampereen yliopistollisessa sairaalassa tammikuun 2016 ja tammikuun 2017 välisenä aikana. Kuuden kuukauden kuluttua keisarileikkauksesta heidät kutsuttiin ultraäänitutkimukseen, jossa selvitettiin kohtuarven paranemista. Vuoden kuluttua keisarileikkauksesta naisille lähetettiin sähköinen oirekysely, jossa selvitettiin arpipuutokseen mahdollisesti liittyvien oireiden esiintyvyyttä. Myöhempien raskauksien tiedot kerättiin sähköisestä potilastietojärjestelmästä.

Väitöskirjan ensimmäisessä osatyössä vertailimme kahta eri tutkimusmenetelmää, jolla kohtuarven paranemista voidaan selvittää ei-raskaana olevalla naisella. Sonohysterografia, jossa emättimen kautta tehtävään ultraäänitutkimukseen liitetään tehosteaineenkäyttö, osoittautui paremmaksi tavalliseen emättimen kautta tehtyyn ultraäänitutkimukseen verrattuna. Puolet sonohysterografiassa todetuista arpipuutoksista jäi toteamatta, kun tehosteainetta ei käytetty. Arpipuutoksen esiintyvyys ultraäänitutkimuksessa oli 22.4% ja sonohysterografiassa 45.6%.

Toisessa osatyössä selvitimme arpipuutoksen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä. Keisarileikkauksen kiireellisyysluokitus (suunniteltu vs. kiireellinen), äidin taustatiedot, raskauden ja synnytyksen aikaiset tapahtumat sekä leikkauksen jälkeiseen toipumiseen liittyvät tekijät otettiin huomioon mahdollisina riskitekijöinä. Ylipainon sekä raskausdiabeteksen todettiin olevan arpipuutoksen itsenäisiä riskitekijöitä. Lisäksi, arpipuutoksen kehittymisen riski oli sitä suurempi, mitä enemmän aikaisempia keisarileikkauksia naisella oli. Tutkimustulokset ylipainon ja raskausdiabeteksen vaikutuksesta ovat uusia. Niiden merkitys saattaa jatkossa vielä korostua, sillä synnytysikäisten naisten ylipaino ja raskausdiabetes yleistyvät maailmanlaajuisesti.

Arpipuutoksen kliinistä merkitystä selvitettiin sähköisellä oirekyselyllä, joka lähetettiin tutkimuspotilaille vuoden kuluttua keisarileikkauksesta. Siinä selvitettiin gynekologisten vaivojen, kuten vuotohäiriöiden ja kuukautiskipujen esiintyvyyttä. Vastausprosentti oli korkea, 88.4%. Naisista, joilla arpipuutos oli todettu, 20.0% ilmoitti kärsivänsä kuukautisten jälkeisestä tiputteluvuodosta, ja naisista, joilla oli todettu iso arpipuutos, tiputteluvuotoa raportoineiden osuus oli 25.9% (p=0.004 ja p<0.001). Lisäksi, yhdynnän jälkeisen verisen vuodon esiintyminen oli yhteydessä arpipuutokseen (p=0.026).

Pitkäaikaisseurantaa varten keräsimme tutkimuspotilaiden seuraavien raskauksien ja synnytysten tiedot sähköisestä potilastietojärjestelmästä. Seuranta-ajan (28–41 kk) kuluessa todettiin 91 raskautta ja 72 synnytystä. Runsas verenvuoto synnytyksessä (≥1000 ml) oli yleisempää arpipuutos-ryhmässä (37.5% vs. 16.7%, p=0.050). Tutkimuskohortissa ei todettu kohdun repeämisiä, ja muutkin komplikaatiot olivat vähäisiä. Alkuraskauden häiriöt eivät lisääntyneet arpipuutokseen liittyen. Kaiken kaikkiaan, raskaus ja synnytys todettiin turvalliseksi sekä äidin että vastasyntyneen kannalta huolimatta arpipuutoksesta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kohdun arpipuutos on yleinen keisarileikkauksen seuraus. Ylipaino, raskausdiabetes sekä toistuvat keisarileikkaukset lisäävät sen esiintyvyyttä. Arpipuutos altistaa kuukautisten jälkeiselle tiputteluvuodolle, vaikkakin suurin osa naisista on oireettomia. Arpipuutos myös lisää runsaan verenvuodon riskiä seuraavassa synnytyksessä. Muutoin, arpipuutokseen liittyvät komplikaatiot raskauden ja synnytyksen aikana ovat harvinaisia.

Cesarean delivery is the most frequently performed obstetric procedure, and millions of women undergo this procedure every year. It may be a life-saving operation if performed for the right indications. Nevertheless, as a consequence, hundreds of millions of women carry a scar in their uterus. Approximately half of the scars are known to heal incompletely, resulting in a scar defect, also called isthmocele. Isthmocele is feared to predispose a woman to uterine rupture in subsequent pregnancy. Moreover, it has been suggested to cause gynecological symptoms such as bleeding disorders or pain and has even been associated with infertility or sub- fertility.

The aim of this study was to investigate prospectively the prevalence, risk factors and clinical outcome of isthmocele. The study population consisted of 401 women who delivered by Cesarean section at Tampere University Hospital between January 2016 and January 2017. Six months after delivery, the women were examined by means of ultrasonography in order to diagnose possible isthmocele at the site of the Cesarean scar. The women were followed by means of electronic questionnaires one year after the Cesarean delivery in order to collect data on gynecological symptoms. Thereafter, data on subsequent pregnancies were collected from hospital medical records.

In the first study we compared two different methods to diagnose an isthmocele in nonpregnant women. Sonohysterography, in which contrast-enhancement is used, turned out to be superior compared with unenhanced transvaginal ultrasonography. It was shown that half of cases of isthmocele remain undiagnosed in connection with pure unenhanced ultrasonography. The prevalence of isthmocele was 22.4% in transvaginal ultrasonography and 45.6% in sonohysterography.

In the second study we investigated the risk factors for the development of isthmocele. Type of surgery (elective versus emergency Cesarean delivery), maternal background variables, and factors related to pregnancy, labor and post-operative recovery were analyzed in relation to isthmocele. High maternal body mass index and gestational diabetes were found to be independent risk factors for isthmocele. Additionally, the risk of isthmocele increased with the growing number of previous Cesarean deliveries. These findings concerning the role of obesity and diabetes are new. This association may become even more important because the prevalence of obesity and gestational diabetes in women of childbearing age has increased tremendously all over the world.

In order to explore the clinical outcome of isthmocele, we conducted an electronic follow-up inquiry, which was carried out one year after the Cesarean delivery. The presence of gynecological symptoms, such as abnormal uterine bleeding and dysmenorrhea, was surveyed. We achieved a high response rate of 88%. Postmenstrual spotting was reported by 20.0% of women with isthmocele, and by 25.9% of women with a large isthmocele, compared with 8.3% in women without isthmocele (p=0.004 and p<0.001, respectively). Moreover, postcoital bleeding was associated with isthmocele (p=0.026).

As regards long-term outcome we collected clinical information on subsequent pregnancies. During the follow-up period (28–41 months) 91 pregnancies and 72 deliveries occurred. Interestingly, massive hemorrhage (≥1000 ml) at delivery was more common in women in whom an isthmocele had been diagnosed earlier (37.5% vs. 16.7%, p=0.050). There were no cases of uterine rupture, and otherwise, pregnancy-related complications were rare. Moreover, adverse events in early pregnancy were not associated with isthmocele. All in all, in spite of isthmocele, pregnancy and delivery can be regarded as safe, considering both the newborn and the mother.

In conclusion, isthmocele is a common phenomenon after Cesarean delivery. An overweight condition, gestational diabetes and repeated Cesarean sections increase the risk of isthmocele. Isthmocele may predispose a woman to postmenstrual spotting but nevertheless the majority of women with isthmocele are free from bleeding disorders. Similarly, the presence of isthmocele increases the risk of massive hemorrhage at subsequent delivery. However, isthmocele-related complications during pregnancy and delivery are rare.