Reprezentatsija jazykovoi politiki Latvii i Estonii v rossijskih gazetah
Hautakorpi, Joel (2020)
Hautakorpi, Joel
2020
Venäjän kielen, kulttuurin ja kääntämisen tutkinto-ohjelma, filosofian maisterin tutkinto - Degree Programme in Russian Language, Culture and Translation, Master of Arts
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta - Faculty of Information Technology and Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2020-05-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004223532
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004223532
Tiivistelmä
Kieli on ollut yksi tärkeimmistä kansankunnan rakennusaineksista Virossa ja Latviassa siitä lähtien, kun nämä maat ensimmäistä kertaa saavuttivat valtiollisen itsenäisyytensä vuonna 1918. Viron kielen ja Latvian kielen asema turvattiin itsenäisyyden alkuaikoina maiden perustuslaeissa. Valtion elimet ja muut tärkeät yhteiskunnan toiminnot järjestettiin näillä kielillä.
Toisen maailmansodan päätyttyä Viro ja Latvia liitettiin osaksi Neuvostoliittoa, mikä keskeytti kansakuntien rakennusprosessin. Venäjän kielen asema alkoi vahvistua. Tätä kehitystä edesauttoi eritoten Neuvostoliiton harjoittama kieli- ja väestöpolitiikka. Muista Neuvostoliiton osista vilkkaana jatkuneen muuttoliikkeen seurauksena muodostui vuosikymmenten kuluessa sekä Viroon että Latviaan merkittävä venäjänkielinen vähemmistö. Virolaisilta ja latvialaisilta vaadittiin venäjän kielen hallintaa, koska venäjä oli tosiasiallisesti Neuvostoliiton valtakieli. Samalla venäjänkielisiä maahanmuuttajia ei kuitenkaan velvoitettu osaamaan viron tai latvian kieltä. Neuvostopolitiikan tarkoituksellinen epätasapainoisuus vaikuttikin siihen, että Viron ja Latvian yhteiskunnat jakautuivat yhä enenevissä määrin paikallisia kansallisuuksia edustaviin asukkaisiin ja venäjänkielisiin tulokkaisiin.
Väestön jakautuminen toisistaan eriytyneisiin ryhmiin on nähtävissä Virossa ja Latviassa myös tänä päivänä. Kielikysymyksiä pidetään edelleen ensiarvoisen tärkeinä maiden itsenäisyyden ja kansallisen identiteetin turvaamisen kannalta. Kiivas yhteiskunnallinen keskustelu on jatkunut esimerkiksi sen ympärillä, pitääkö koulussa tai lukiossa saada opetusta myös venäjän kielellä. Vaikea aihe ovat myös asukkaat, joilla ei ole minkään valtion kansalaisuutta. Tämä väestöryhmä muodostuu pääasiassa venäjänkielisistä asukkaista, jotka Viron ja Latvian uudelleenitsenäistymisen jälkeen eivät saaneet kansalaisuutta.
Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Viron ja Latvian kielipolitiikan representaatiota sanomalehtiartikkeleissa, jotka on julkaistu vuosina 2004-2017 laajalevikkisissä venäläisissä sanomalehdissä Izvestija ja Rossijskaja gazeta. Analysoitavasta 52 artikkelista 36 on julkaistu Rossijskaja gazetassa ja 16 Izvestijassa. Analysoin artikkeleita kielipolitiikan teorioiden näkökulmasta sekä retorisen analyysin keinoin. Kielipoliittisen tutkimuksen teorioihin lukeutuvat muun muassa Tove Skutnabb-Kankaan näkemys kielellisistä ihmisoikeuksista sekä venäläisen Vladimir Alpatovin kirjoitukset kielipolitiikasta. Retorista analyysia hyödynnän sanomalehtien käyttämien konkreettisten retoristen keinojen löytämiseksi. Retoriikan osalta tutkielma tukeutuu varsinkin Arja Jokisen ja belgialaisen Chaïm Perelmanin ajatuksiin.
Analyysi paljastaa, että sanomalehdet Rossijskaja gazeta ja Izvestija hyödyntävät Viron ja Latvian kielipolitiikkaa käsittelevissä artikkeleissaan lukuisia erilaisia retorisia keinoja. Lehtien artikkeleita yhdistäväksi tärkeimmäksi piirteeksi osoittautuu niiden kriittinen suhtautuminen Viron ja Latvian kielipolitiikkaan. Tämä ilmenee venäjänkielisten asukkaiden ja venäjän kielen heikon aseman laajana tuomitsemisena. Lehdet korostavat, että venäjänkielinen väestö ei ole tasa-arvoisessa asemassa virolaisten ja latvialaisten kanssa. Ne myös esittävät, että Viron ja Latvian venäläisvähemmistöjen kielelliset ihmisoikeudet eivät toteudu. Merkittävä osa artikkeleiden argumentoinnista perustuu ristiriitaan venäjäkielisen väestön suuren määrän ja venäjän kielen tunnustamattoman aseman välillä.
Toisen maailmansodan päätyttyä Viro ja Latvia liitettiin osaksi Neuvostoliittoa, mikä keskeytti kansakuntien rakennusprosessin. Venäjän kielen asema alkoi vahvistua. Tätä kehitystä edesauttoi eritoten Neuvostoliiton harjoittama kieli- ja väestöpolitiikka. Muista Neuvostoliiton osista vilkkaana jatkuneen muuttoliikkeen seurauksena muodostui vuosikymmenten kuluessa sekä Viroon että Latviaan merkittävä venäjänkielinen vähemmistö. Virolaisilta ja latvialaisilta vaadittiin venäjän kielen hallintaa, koska venäjä oli tosiasiallisesti Neuvostoliiton valtakieli. Samalla venäjänkielisiä maahanmuuttajia ei kuitenkaan velvoitettu osaamaan viron tai latvian kieltä. Neuvostopolitiikan tarkoituksellinen epätasapainoisuus vaikuttikin siihen, että Viron ja Latvian yhteiskunnat jakautuivat yhä enenevissä määrin paikallisia kansallisuuksia edustaviin asukkaisiin ja venäjänkielisiin tulokkaisiin.
Väestön jakautuminen toisistaan eriytyneisiin ryhmiin on nähtävissä Virossa ja Latviassa myös tänä päivänä. Kielikysymyksiä pidetään edelleen ensiarvoisen tärkeinä maiden itsenäisyyden ja kansallisen identiteetin turvaamisen kannalta. Kiivas yhteiskunnallinen keskustelu on jatkunut esimerkiksi sen ympärillä, pitääkö koulussa tai lukiossa saada opetusta myös venäjän kielellä. Vaikea aihe ovat myös asukkaat, joilla ei ole minkään valtion kansalaisuutta. Tämä väestöryhmä muodostuu pääasiassa venäjänkielisistä asukkaista, jotka Viron ja Latvian uudelleenitsenäistymisen jälkeen eivät saaneet kansalaisuutta.
Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Viron ja Latvian kielipolitiikan representaatiota sanomalehtiartikkeleissa, jotka on julkaistu vuosina 2004-2017 laajalevikkisissä venäläisissä sanomalehdissä Izvestija ja Rossijskaja gazeta. Analysoitavasta 52 artikkelista 36 on julkaistu Rossijskaja gazetassa ja 16 Izvestijassa. Analysoin artikkeleita kielipolitiikan teorioiden näkökulmasta sekä retorisen analyysin keinoin. Kielipoliittisen tutkimuksen teorioihin lukeutuvat muun muassa Tove Skutnabb-Kankaan näkemys kielellisistä ihmisoikeuksista sekä venäläisen Vladimir Alpatovin kirjoitukset kielipolitiikasta. Retorista analyysia hyödynnän sanomalehtien käyttämien konkreettisten retoristen keinojen löytämiseksi. Retoriikan osalta tutkielma tukeutuu varsinkin Arja Jokisen ja belgialaisen Chaïm Perelmanin ajatuksiin.
Analyysi paljastaa, että sanomalehdet Rossijskaja gazeta ja Izvestija hyödyntävät Viron ja Latvian kielipolitiikkaa käsittelevissä artikkeleissaan lukuisia erilaisia retorisia keinoja. Lehtien artikkeleita yhdistäväksi tärkeimmäksi piirteeksi osoittautuu niiden kriittinen suhtautuminen Viron ja Latvian kielipolitiikkaan. Tämä ilmenee venäjänkielisten asukkaiden ja venäjän kielen heikon aseman laajana tuomitsemisena. Lehdet korostavat, että venäjänkielinen väestö ei ole tasa-arvoisessa asemassa virolaisten ja latvialaisten kanssa. Ne myös esittävät, että Viron ja Latvian venäläisvähemmistöjen kielelliset ihmisoikeudet eivät toteudu. Merkittävä osa artikkeleiden argumentoinnista perustuu ristiriitaan venäjäkielisen väestön suuren määrän ja venäjän kielen tunnustamattoman aseman välillä.