Репрезентации телесности и стыда в русской «женской прозе» 1990-х

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan ruumiillisuuden ja häpeän teemoja 1990-luvun venäläisten naisten kirjallisuudessa. Neuvostoliiton hajoamista edeltänyt perestroikan aika oli suuri kulttuurinen ja ideologinen murros, joka ravisteli kirjallisuuden kaanonia ja teki tilaa aiemmin vaiennetuille äänille kirjallisuuden kentällä. Näissä olosuhteissa syntyi uusi ”naisproosa” (ven. ”ženskaja proza”), jonka pyrkimyksenä oli murtaa naisia ulkopuolelta määritteleviä käsityksiä, stereotypioita ja myyttejä. Ajan teksteissä naiset kuvattiin vahvasti ruumiin kautta, ja keskiöön nousivat kollektiivisesti koetut sosiaalisen vallankäytön ja ruumiillisen kärsimyksen teemat.

Selkeistä tunnuspiirteistään ja päämääristään huolimatta ”naisproosa” oli moninainen ilmiö, jonka tekstit edustavat paitsi eri tyylilajeja, myös erilaisia identiteettejä ja käsityksiä sukupuolesta. Koska tutkielmassa on haluttu huomioida ilmiön heterogeenisyys, aineisto koostuu kolmesta 1990-luvun ”naisproosan” tekstistä: Marina Palein ”Kanavanrannan Cabiria”, Svetlana Vasilenkon ”Nassu” ja Galina Štšerbakovan ”Mašan kolme ”rakkautta””. Tutkielman metodologisen viitekehyksen muodostaa feministinen kirjallisuuskritiikki, jonka avulla perustellaan, miksi kirjallisuutta tulisi tarkastella sukupuolen kategorian avulla ja miksi tutkimusta tehtäessä on tärkeää kiinnittää huomiota tiedon ja vallan suhteisiin.

Teoriat, joihin tutkielmassa nojataan, tarkastelevat häpeää sukupuolittuneena, sosiaalisesti tuotettuna kulttuurisena ilmiönä, joka on erottamattomasti sidoksissa normittavan vallan rakenteisiin. Häpeää tuottaviin rakenteisiin kohdistuvaa vastarintaa pyritään tarkastelemaan työssä groteskin teorian avulla, jossa keskeistä on marginalisoitujen elementtien näkyväksi tekeminen.

Ruumis ymmärretään tutkielmassa yhtäältä yksilön identiteetin sosiaalisena symbolina, jonka ”pinnalta” luetaan myös häpeän merkityksiä, toisaalta diskursiivisesti tuotettuna valtapositiona, mikä puolestaan mahdollistaa häpeää toisintavien puhetapojen muuttamisen ja ruumiin uudelleentuottamisen häpeästä vapaana.

Analyysissa kysytään, miten ruumiillisuutta ja siihen kietoutuvaa häpeää esitetään 1990-luvun venäläisen ”naisproosan” teksteissä, millaisia merkityksiä häpeä ja ruumiillisuus saavat äitien ja tytärten välisissä suhteissa sekä millainen on identiteetin, häpeän sekä sosiaalisten ja kulttuuristen normien suhde. Lisäksi pysähdytään pohtimaan, millaisia häpeän ja normittavan vallan vastarinnan mahdollisuuksia aineistosta nousee esille.

Tutkielma osoittaa, että ”naisproosan” teksteissä kuvatut häpeän kokemukset kytkeytyvät tiiviisti ruumiiseen, identiteettiin sekä ruumiissa materialisoituviin sosiaalisten ja kulttuuristen normien muovaamiin merkityksiin. Keskeiseksi aineistossa nousee häpeän kommunikatiivinen luonne ja sen merkitys naisten välisessä vuorovaikutuksessa, jossa häpeä toimii sekä erottavana että yhdistävänä elementtinä. Tutkielman perusteella voidaan myös todeta, että häpeän vastustamisessa olennaista on sen merkitysten toisin toistaminen esimerkiksi huumorin ja karnevalisoinnin keinoin. On silti huomattava, ettei vastarinta tapahdu tyhjiössä, vaan samojen normittavien valtarakenteiden sisällä, joihin se kohdistuu. Näin ollen radikaaleiltakin vaikuttavat representaatiot voivat olla hegemonisten rakenteiden tuotteita, jotka palaavat normatiivisiin, häpeää ylläpitäviin käsityksiin sukupuolesta.