Ravitsemuksen sosioekonomiset erot: Keinoja erojen kaventamiseksi

Abstract

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella sosioekonomisen aseman yhteyttä ravitsemukseen Suomessa ja keinoja ravitsemuksen sosioekonomisten erojen kaventamiseksi. Tarkastelu kohdistetaan aikuisiin. Sosioekonomista asemaa määritellään koulutuksen, ammattiaseman sekä tulotason perusteella. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia sosioekonomisia eroja aikuisilla ravitsemukseen Suomessa liittyy, ja kuinka näitä eroja voidaan kaventaa. Lähdekirjallisuutena hyödynnetään tieteellisiä artikkeleita ja alan kirjallisuutta. Ravitsemuksen sosioekonomisia eroja kuvatessa huomioidaan viimeisimmät Suomessa tehdyt aihetta käsittelevät tutkimukset. Erojen kaventamisen käsittelyssä on lisäksi huomioitu kansainvälistä lähdekirjallisuutta.

Tutkielmassa ravitsemuksen sosioekonomisia eroja kuvataan ruoka-aineryhmittäin. Tarkastelussa ovat kasvisten, marjojen ja hedelmien, rasvojen ja maitotuotteiden, viljavalmisteiden sekä liha-, kala- ja kasvisruokien käytössä ilmenevät sosioekonomiset erot. Tutkielman perusteella ravitsemuksessa on eroja sosioekonomisten ryhmien välillä, mutta erojen taustalla olevat mallit eivät ole yksiselitteisiä. Useiden ruokaaineiden käytön todetaan olevan yhteydessä koulutustasoon. Esimerkiksi kasviksia ja hedelmiä käyttävät enemmän korkeammin koulutetut verrattuna matalammin koulutettuihin. Lisäksi tulotasolla ja ammattiasemalla on vaikutuksensa ruoka-aineiden kulutukseen.

Tutkielmassa kuvataan keinoja ravitsemuksen sosioekonomisten erojen kaventamiseksi. Näitä keinoja ovat poliittiset, taloudelliset sekä muut ohjauskeinot, kuten joukkotiedotus ja ravintosisältömerkinnät. Ravitsemuspolitiikka on kohdistunut Suomessa tyypillisesti koko väestöön, mutta terveyttä tukevia toimia on myös mahdollista kohdistaa haavoittuvimpiin ryhmiin ja näin pyrkiä tasaamaan terveyseroja. Taloudellisista keinoista merkittävimmäksi nousee väestöpohjaiset keinot, kuten vero- ja hintapolitiikka. Suomessa näiden väestöpohjaisten keinojen nähdään olevan tehokkaita toimenpiteitä ravitsemuksen sosioekonomisten erojen kaventamiseksi. Muista ohjauskeinoista erityisesti joukkoruokailun merkitys korostuu. Lisäksi joukkotiedotuksella, elintarviketeollisuudella, ruokatuottajilla sekä ravintosisältömerkinnöillä on merkityksensä erojen kaventamisessa. Tulevaisuudessa ravitsemuspolitiikka ei voi kuitenkaan rakentua yksittäisten ohjaustoimien varaan, vaan suurimmat vaikutukset saadaan eri ohjauskeinojen yhdistelmillä.