Vesikauhun saastuttama Suomi: Vesikauhu, sen ehkäisy ja hoito Suomessa 1910-luvulla. Erityistarkastelussa Viipurin lääni.
Mäkinen, Lauri (2020)
2020
Historian maisteriohjelma - Master's Programme in History
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2020-04-08
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004023045
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202004023045
Tiivistelmä
Vesikauhu on ikävä tauti, joka ilman oikeanlaista hoitoa tappaa lähes varmasti. Olen tutkinut vesikauhun en-naltaehkäisyä, hoitoa ja kontrollia Suomessa 1910-luvulla. Aikaisemman tutkimuksen mukaan erityisesti Itä-Suomi oli vesikauhun riivaamaa seutua, joten olen ottanut lähempään tarkasteluun Viipurin läänin. Olen tar-kastellut vesikauhua myös sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkimuksen lähteet muodostuvat tilas-tomateriaalista (pääasiassa Suomen virallinen tilasto), laeista ja muista valtiollisista aineistoista sekä sanoma- ja aikakauslehdistä. Menetelmänä olen käyttänyt muun muassa kartallistamista, mikä on mahdollistanut taudin levinneisyyden paremman maantieteellisen tarkastelun.
1910-luvun Suomessa vesikauhun leviämistä pyrittiin estämään monin keinoin. Piirieläinlääkärit valvoivat eläintautien esiintymistä ja vesikauhun ilmaantuessa pyysivät läänin kuvernööriä julistamaan alueen vesi-kauhun saastuttamaksi. Saastuneeksi julistetulla alueella lemmikkieläimet tuli pitää kiinni tai koirien kohdalla käyttää kuonokoppaa. Ohjeistusten vastaisesti pidetyt eläimet sai rankkuri tai poliisi tappaa. Koiraverolla yri-tettiin vähentää koirien eli potentiaalisten vesikauhunkantajien määrää. Rankkurit valvoivat myös veron mak-samista ja ottivat veromerkittömät koirat kiinni ja tappoivat ne, jos omistaja ei vaaditussa ajassa ilmaantunut paikalle. Rankkurien menetelmät olivat eläinsuojelun kannalta kyseenalaiset, joten koirien surmaamistapaan pyrittiin puuttumaan. Suuri osa koiranomistajista jätti koiraveron maksamatta eikä kuonokoppaa pidetty aina vaadittaessa.
Vuodesta 1885 lähtien vesikauhua oli mahdollista hoitaa rokotteella. Maailman ensimmäisessä hoitoa tarjoa-vassa Pasteur-laitoksessa Ranskassa kävi hoidettavana yksi ryhmä suomalaisia, minkä jälkeen suomalaiset potilaat hoidettiin Pietarissa. Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916, minkä ansiosta vesi-kauhun uhrit voitiin hoitaa kotimaassa. Laitoksen kohtaamista ongelmista huolimatta ainoastaan yksi potilas kuoli vuosikymmenen loppuun mennessä. Koko vuosikymmenenä kuoli kaksi muuta suomalaista, joista toinen oli saanut hoitoa Pietarin Pasteur-laitoksessa ja toinen oli jäänyt ilman hoitoa. Eläimiä kuoli vesikauhuun huo-mattavasti enemmän kuin ihmisiä.
Viipurin läänissä vesikauhua esiintyi paljon, mutta 1910-luvun lopulla vesikauhu oli jo yleisempi Uudellamaalla ja Hämeessä kuin Viipurin läänissä. Tautia ilmeni ympäri Suomen Ahvenanmaata ja Lappia lukuun ottamatta. Yleisintä vesikauhu oli etelän väkirikkailla alueilla, joissa myös ihmisten, eläinten ja asioiden liikkuminen oli suurempaa. Aikaisemmasta tulkinnasta poiketen vesikauhu ei keskittynyt Venäjän rajalle, vaikkakin Karjalan kannas oli vesikauhun pahasti saastuttama alue. Tautia ei esiintynyt läänien sisällä tasaisesti. Esimerkiksi Viipurin läänissä oli pahasti vesikauhuisien kuntien vieressä alueita, joissa vesikauhua ei ollut laisinkaan.
1910-luvun Suomessa vesikauhun leviämistä pyrittiin estämään monin keinoin. Piirieläinlääkärit valvoivat eläintautien esiintymistä ja vesikauhun ilmaantuessa pyysivät läänin kuvernööriä julistamaan alueen vesi-kauhun saastuttamaksi. Saastuneeksi julistetulla alueella lemmikkieläimet tuli pitää kiinni tai koirien kohdalla käyttää kuonokoppaa. Ohjeistusten vastaisesti pidetyt eläimet sai rankkuri tai poliisi tappaa. Koiraverolla yri-tettiin vähentää koirien eli potentiaalisten vesikauhunkantajien määrää. Rankkurit valvoivat myös veron mak-samista ja ottivat veromerkittömät koirat kiinni ja tappoivat ne, jos omistaja ei vaaditussa ajassa ilmaantunut paikalle. Rankkurien menetelmät olivat eläinsuojelun kannalta kyseenalaiset, joten koirien surmaamistapaan pyrittiin puuttumaan. Suuri osa koiranomistajista jätti koiraveron maksamatta eikä kuonokoppaa pidetty aina vaadittaessa.
Vuodesta 1885 lähtien vesikauhua oli mahdollista hoitaa rokotteella. Maailman ensimmäisessä hoitoa tarjoa-vassa Pasteur-laitoksessa Ranskassa kävi hoidettavana yksi ryhmä suomalaisia, minkä jälkeen suomalaiset potilaat hoidettiin Pietarissa. Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916, minkä ansiosta vesi-kauhun uhrit voitiin hoitaa kotimaassa. Laitoksen kohtaamista ongelmista huolimatta ainoastaan yksi potilas kuoli vuosikymmenen loppuun mennessä. Koko vuosikymmenenä kuoli kaksi muuta suomalaista, joista toinen oli saanut hoitoa Pietarin Pasteur-laitoksessa ja toinen oli jäänyt ilman hoitoa. Eläimiä kuoli vesikauhuun huo-mattavasti enemmän kuin ihmisiä.
Viipurin läänissä vesikauhua esiintyi paljon, mutta 1910-luvun lopulla vesikauhu oli jo yleisempi Uudellamaalla ja Hämeessä kuin Viipurin läänissä. Tautia ilmeni ympäri Suomen Ahvenanmaata ja Lappia lukuun ottamatta. Yleisintä vesikauhu oli etelän väkirikkailla alueilla, joissa myös ihmisten, eläinten ja asioiden liikkuminen oli suurempaa. Aikaisemmasta tulkinnasta poiketen vesikauhu ei keskittynyt Venäjän rajalle, vaikkakin Karjalan kannas oli vesikauhun pahasti saastuttama alue. Tautia ei esiintynyt läänien sisällä tasaisesti. Esimerkiksi Viipurin läänissä oli pahasti vesikauhuisien kuntien vieressä alueita, joissa vesikauhua ei ollut laisinkaan.