Erehtyvä lapsi pyrkii totuuteen: Lapsinäkökulma romaaneissa The Boy in the Striped Pajamas ja Room.

Abstract

Tutkielma käsittelee lapsinäkökulman piirteitä aikuisten kaunokirjallisuudessa. Lapsinäkökulma voi olla samanaikaisesti luotettava ja epäluotettava, tarkan yksityiskohtainen mutta kuitenkin paljon tulkinnan varaan jättävä. Nämä piirteet tekevät lapsinäkökulmasta ristiriitaisen ja monitasoisen. Kohdeteoksia tutkimuksessa on kaksi: John Boynen The Boy in the Striped Pajamas (2006) ja Emma Donoghuen Room (2010). Boynen teoksessa on lapsifokalisoijana 9-vuotias Bruno, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Donoghuen teoksessa toimii 5-vuotias minäkertoja Jack. Lähestyn lapsinäkökulmaa pääasiallisesti Wayne C. Boothin sekä James Phelanin teorioiden pohjalta. Lapsinäkökulman naiivius tekee kerronnasta yksinkertaisen, puutteellisen, epäluotettavan – ja äärimmäisen kiinnostavan. Käsitteet ”sisäistekijä” ja ”sisäislukija” ovat lapsinäkökulmassa oleellisia käsitteitä. Molemmat ovat abstrakteja, eivät siis aktuaalisia toimijoita tarinassa. Sisäistekijä välittää sisäislukijalle tarinan tunnelmaa, tunnetta ja arvoja – sisäislukija ymmärtää nämä arvot. The Boy in the Striped Pajamasissa ja Roomissa sisäistekijä ja -lukija keskustelevat fiktiivisen lapsen selän takana. Lapsi kertoo muista henkilöhahmoista, elinympäristöstään ja tapahtumista oman kehitysasteensa mukaisesti, ja lukijan tehtäväksi jää tulkinta. Jotta kohdeteosten todellinen sanoma tulee ymmärretyksi, sisäistekijän ja -lukijan välinen kommunikaatio on tarinan onnistumisen kannalta välttämätöntä. Koska lapsinäkökulman keskiössä on lapsi, kerronta on monin tavoin erilaista verrattuna aikuisnäkökulmaan. Lapsikertoja on epäluotettava, sillä lapsen älyllinen ja kokemuksellinen kapasiteetti ei ole aikuisen tasolla: lapsi ei ymmärrä kaikkea näkemäänsä, ymmärtää väärin ja näin ollen myös raportoi asioista vajavaisesti tai virheellisesti. Toisaalta lapsinäkökulma saattaa suoraviivaisuudessaan kuvata jotakin sellaista, mitä aikuisnäkökulma pyrkisi välttelemään tai kuvailemaan puolueellisesti.

Pohdin lapsikertojan epäluotettavuuden eri piirteitä Phelanin teorian kannalta ja totean Phelania mukaillen, että kertojan epäluotettavuuden eri piirteet voivat ilmetä samanaikaisesti, erikseen tai peräkkäin tarinan edetessä. Epäluotettavuus voi aiheuttaa lukijassa erilaisia reaktioita: lukija voi kokea epäluotettavuuden vieraannuttavana tai yhdistävänä tekijänä suhteessa kertojaan tai kerrontaan. Vieraantuminen voi ilmetä silloin, jos lukijan mukautuminen epäluotettavan kertojan antamiin tietoihin erottaisi lukijan sisäistekijästä. Tämä kertoo myös sisäistekijän tärkeydestä ja siitä, miten merkittävä asema sisäistekijällä on tarinan tunnelman rakentumisessa. Kerronnan epäluotettavuus voi myös yhdistää lukijaa henkilöhahmoon, vaikka se tuntuukin ristiriitaiselta. Tämä on yhteydessä niihin emotionaalisiin reaktioihin, joita kerronta saa lukijassa aikaan: lapsinäkökulma vetoaa aikuisen lukijan tunteisiin jo pelkästään sen vuoksi, mitä lapset edustavat yhteiskunnassamme. Lapsi on viaton, kokematon ja vasta opettelemassa yleisiä yhteiskunnallisia normeja, joten aikuinen antaa lapsen välittämät virheelliset tiedot ja uskomukset anteeksi. Koska kohdeteosteni molemmat päähenkilöt ovat traumaattisessa tilanteessa, aikuinen lukija kokee empatiaa henkilöhahmoja kohtaan – näin ollen myös antaen epäluotettavuuden anteeksi.

Seymour Chatman tuo kiinnostavan näkökulman kertojan epäluotettavuuteen: kertojan epäluotettavuus on luotettavuutta kiinnostavampaa, sillä epäluotettavuus vaatii lukijalta syvällisempää analyysia. Chatman tuo myös esiin, että negatiivissävytteinen ”epäluotettava” tulisi korvata sanalla ”erehtyvä”. Etenkin lapsinäkökulman kohdalla tämä pitää paikkansa, sillä molemmissa kohdeteoksissani tulee ilmi se, että lapsikertoja ja ̵ fokalisoija kertovat henkilöhahmoista ja tapahtumista niin kuin itse ne näkevät; he eivät tahallisesti pyri epäluotettavuuteen esimerkiksi pimittämällä tietoja lukijalta. Romaanien The Boy in the Striped Pajamas ja Room pohjalta voidaankin todeta, että lapsinäkökulmalle tyypillistä on epäolennainen kerronta, joka kertoo kaiken. Suoraviivaisella, koruttomalla asioiden ja tapahtumien kuvailulla lapsi tulee kertoneeksi lukijalle paljon sellaista, mitä ei itse edes ymmärrä kertovansa. Lapsinäkökulman tutkiminen avaa uudenlaisia ja monitasoisia näkymiä kerronnan epäluotettavuuteen ja lukijan rooliin tarinan muodostumisessa.