Puheterapiapalveluiden saatavuus Parkinsonin taudissa: kuntoutuksen järjestyminen ja siihen vaikuttavat tekijät

Abstract

Parkinsonin tauti on yksi maailman yleisimmistä etenevistä neurologisista sairauksista, jossa motoriikkaan liittyvien pääoireiden ohella jopa 90 %:lla on todettu puheen, äänen ja nielemisen häiriöitä. Puheterapia on todettu tehokkaaksi kuntoutusmuodoksi Parkinson-potilaan kommunikaation ja nielemisen vaikeuksiin, mutta aiempien tutkimusten perusteella vain 3–20 % Parkinson-potilaista saa puheterapiaa taudin oireisiin. Ennen tätä tutkimusta Suomessa ei ole kartoitettu, saavatko Parkinson-potilaat terveydenhuoltolain toimintaedellytysten mukaista puheterapeuttista kuntoutusta taudin vuoksi.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka moni tutkittavista Parkinson-potilaista on saanut taudin vuoksi puheterapiaa, kuinka moni ilman puheterapiaa olleista olisi kokenut tarvetta puheterapialle ja kuinka moni tutkittava oli osallistunut tautia koskevalle sopeutumisvalmennuskurssille. Samalla selvitettiin, onko tutkittavien iällä, sukupuolella tai taudin kestolla yhteyttä edellä kuvattuihin muuttujiin ja onko sopeutumisvalmennuskurssille osallistumisella yhteyttä puheterapian saantiin ja tarpeeseen. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeella, ja vastaukset saatiin 38 suomalaiselta Parkinson-potilaalta. Aineisto käsiteltiin Excel- ja SPSS-ohjelmien avulla, ja aineistosta tuotettiin frekvenssijakaumia sekä ristiintaulukointeja. Ristiintaulukointien tilastollista merkitsevyyttä arvioitiin Pearsonin Khiin neliö -testin sekä standardoidun mukautetun jäännöksen avulla.

Tutkittavien Parkinson-potilaiden (N=38) sukupuolijakauma oli tasainen. Parkinson-potilaiden keski-ikä oli 73 vuotta ja taudin diagnoosista oli kulunut keskimäärin viisi vuotta. Tutkimuksen perusteella 18 % Parkinson-potilaista sai puheterapiaa, ja ilman puheterapiaa olleista Parkinson-potilaista 58 % olisi kokenut tarvetta puheterapialle. Yhteensä 42 %:a Parkinson-potilaista oli osallistunut tautia koskevalle sopeutumisvalmennuskurssille, ja heistä puolet oli saanut kurssilla tietoa puheterapiasta. Taudin aikaisempi diagnosointivuosi lisää todennäköisyyttä puheterapian saamiselle ja sopeutumisvalmennuskurssille osallistumiselle, ja sopeutumisvalmennuskurssille osallistuminen lisää todennäköisyyttä puheterapian saamiselle. Iällä, sukupuolella tai sopeutumisvalmennuskurssilla saadulla puheterapiaa koskevalla tiedolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä puheterapian saantiin tai puheterapiatarpeeseen.

Kaikkiaan 47 %:lla Parkinson-potilaista esiintyy täyttymätöntä puheterapiatarvetta perustuen potilaiden subjektiiviseen tarpeeseen ennen kliinistä arviointia. Puheterapiasta ja sen hyödyistä tulisi tiedottaa Parkinson-potilaita taudin aikaisemmissa vaiheissa, jotta kuntoutus voitaisiin aloittaa oikea-aikaisesti. Tämän kehittämiseksi esimerkiksi tautia koskevia sopeutumisvalmennuskursseja tulee lisätä ja yhtenäistää puheterapiaa koskevan tiedon osalta. Tällaisenaan Parkinson-potilaiden puheterapiakuntoutus ei toteudu Suomen terveydenhuoltolain mukaisesti, ja syinä tälle saattavat olla puheterapian riittämätön tuntemus Parkinsonin taudissa, liian vähäiset kunnalliset maksusitoumukset puheterapiaan sekä vaje ammattitaitoisista puheterapeuteista. Aiheen tutkimusta tulee jatkaa Suomessa laajemmalla ja alueellisesti monipuolisemmalla aineistolla.