Uskomisen käsitteen rooli Charles Sanders Peircen ja William Jamesin pragmatismissa
Aejmelaeus, Janne (2019)
2019
Filosofian tutkinto-ohjelma
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2019-12-12
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201911276345
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201911276345
Tiivistelmä
Uskomisen käsitteellä oli keskeinen rooli pragmatismin menetelmän muotoutumisessa. Pragmatismi yhdistetään usein käsitykseen totuudesta. Pragmatismin perustajahahmona tunnetun Charles S. Peircen (1839–1914) mukaan pragmatismin menetelmässä on kuitenkin kyse merkityksestä. Menetelmän taustalla on Alexander Bainin (1818–1903) tapa määritellä uskomisen käsite; uskominen on valmiutta toimia. Peirce totesi, että hänen menetelmänsä voidaan ymmärtää tämän määritelmän korollaariksi, eli loogiseksi seuraukseksi.
Pragmatismin menetelmän tarkoitus on selkeyttää käsitteiden merkityssisältöjä, saavuttaa ns. merkityksen selkeyden kolmas aste. Pragmaattinen merkitys rakentuu käsitteen (tai uskomuksen) implikoiman säännönmukaisen toiminnan ja ennakoitujen käytännön vaikutusten välisten suhteiden varaan. Peirce näki menetelmän tieteellistä tutkimusta palvelevana metodologisena välineenä. Peircen hyvä ystävä ja Yhdysvaltain historian kenties tunnetuin psykologi William James (1842–1910) päätyi soveltamaan pragmatismin menetelmää laajemmin, esimerkiksi uskonnollisten käsitteiden merkityksen selkeyttämiseen. Jamesin on tulkittu, Peircestä poiketen, sallivan emootioille paikan pragmaattisessa merkityksessä.
Oletukseni tutkielmaa tehdessä oli, että yllä esitetty tulkinta on paikkansa pitävä ja ero merkityskäsityksessä voidaan selittää Peircen ja Jamesin eroavilla käsityksillä uskomisen luonteesta. James painottaa uskomisen emotionaalista aspektia, kun taas Peirce painottaa Bainin tavoin valmiutta ja varautumista toimintaan. Tähän määritelmään Peirce yhdistää ajatuksensa yleisistä uskomuksista tapoina (habits). Uskomisen roolin kartoittaminen vaikutti hedelmälliseltä tavalta hahmottaa Peircen ja Jamesin pragmatismin eroja. Tutkielman edetessä kävi ilmi, että merkityskäsityksen suhteen selittävien tekijöiden voidaan kuitenkin ajatella löytyvän muualta.
Pragmatismin menetelmän tarkoitus on selkeyttää käsitteiden merkityssisältöjä, saavuttaa ns. merkityksen selkeyden kolmas aste. Pragmaattinen merkitys rakentuu käsitteen (tai uskomuksen) implikoiman säännönmukaisen toiminnan ja ennakoitujen käytännön vaikutusten välisten suhteiden varaan. Peirce näki menetelmän tieteellistä tutkimusta palvelevana metodologisena välineenä. Peircen hyvä ystävä ja Yhdysvaltain historian kenties tunnetuin psykologi William James (1842–1910) päätyi soveltamaan pragmatismin menetelmää laajemmin, esimerkiksi uskonnollisten käsitteiden merkityksen selkeyttämiseen. Jamesin on tulkittu, Peircestä poiketen, sallivan emootioille paikan pragmaattisessa merkityksessä.
Oletukseni tutkielmaa tehdessä oli, että yllä esitetty tulkinta on paikkansa pitävä ja ero merkityskäsityksessä voidaan selittää Peircen ja Jamesin eroavilla käsityksillä uskomisen luonteesta. James painottaa uskomisen emotionaalista aspektia, kun taas Peirce painottaa Bainin tavoin valmiutta ja varautumista toimintaan. Tähän määritelmään Peirce yhdistää ajatuksensa yleisistä uskomuksista tapoina (habits). Uskomisen roolin kartoittaminen vaikutti hedelmälliseltä tavalta hahmottaa Peircen ja Jamesin pragmatismin eroja. Tutkielman edetessä kävi ilmi, että merkityskäsityksen suhteen selittävien tekijöiden voidaan kuitenkin ajatella löytyvän muualta.