Mitä on hyvä sosiologia? : Poikkikulttuurinen tutkimus sosiologian itseymmärryksestä

Abstract

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan sosiologian itseymmärrystä. Nykyisissä tiedontuotannon olosuhteissa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen on nähty olevan ahtaalla. Tiedepolitiikka, joka yhtäältä odottaa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta ja toisaalta edellyttää kunnianhimoista, kansainväliselle tiedeyhteisölle suuntautunutta huippututkimusta, ei noteeraa tutkimukselle asettamissaan tavoitteissaan tai tuloksellisuuden- ja laadunarvioinnin kriteereissään riittävästi näiden tieteenalojen tutkimusta. Sen sijaan kriteerit ovat suosiollisia monille luonnontieteellisille tutkimusaloille, joissa julkaiseminen on tyypillisesti ollut kansainvälistä ja tutkimustoiminnassa on korostunut markkinaorientaatio. Tutkimukseen kohdistuneilla odotuksillaan tiedepolitiikka luo tietynlaisia ideaaleja ja määritelmiä sille, mitä pidetään hyvänä tutkimuksena, ja näihin ideaaleihin tieteenalat joutuvat vastaamaan tavalla tai toisella.

Tässä kolmesta tutkimusartikkelista sekä yhteenveto-osasta koostuvassa väitöstutkimuksessa tutkitaan, mitä hyvä sosiologia on ja kuinka sosiologia oikeuttaa itsensä. Tutkimus liittyy tieteentutkimuksessa käytyihin tieteen ja yhteiskunnan välisen suhteen muutosta kuvaaviin keskusteluihin, joissa yliopistojen legitimaatioperustan ja akateemisen kulttuurin ajatellaan olevan muutoksen tilassa nykyisessä tietoperustaisessa taloudessa. Monissa maissa yliopistojen poliittiseksi ohjausstrategiaksi on omaksuttu uuden julkishallinnon ideologia, joka on tuonut mukanaan tehokkuuden, tilivelvollisuuden, kilpailullisuuden ja markkinaorientaation keskeisiksi yliopistojen toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi, joskin eri maissa ideologiaa on sovellettu hieman eri tavoin ja erilaisella intensiteetillä. Lisäksi tutkimuksen lähtökohtana on tieteensosiologiset tutkimukset ja keskustelut, joissa on nostettu esiin legitiimin sosiologian määritelmän kiistanalaisuus.

Tutkimuksessa sosiologiaa tarkastellaan bourdieulaisesta teoreettisesta viitekehyksestä, jossa tieteenalat nähdään vallasta, resursseista ja legitiimin tieteen määritelmästä kamppailevina sosiaalisen toiminnan kenttinä. Tutkimus ammentaa myös tiedekulttuurien tutkimusperinteestä, koska tutkimuksessa tarkastellaan sosiologian kulttuurisia merkityksenantoja eli kulttuurisesti tuotettuja tapoja määritellä hyvää sosiologiaa. Tutkimuksessa sovelletaan poikkikulttuurista tutkimusotetta, sillä sosiologiaa tutkitaan sekä kahdessa eri ajallisessa kontekstissa että kahdessa eri kansallisessa kontekstissa. Eri ajallinen konteksti käsittää suomalaisen sosiologian tarkastelun kahdella eri vuosikymmenellä: 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Sosiologian kansallisessa peilauksessa tutkimuskohteena on suomalainen ja ruotsalainen 2010-luvun sosiologia. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu sosiologian professorien eli tieteenalan eliitin haastatteluista, joita analysoidaan diskursiivisen lukutavan avulla.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sosiologia pitää sisällään monia, keskenään kiisteleviä ja jännitteisessä suhteessa toisiinsa olevia legitiimin sosiologian määritelmiä eli useita, jotain tiettyä näkemystä legitiimistä sosiologiasta rakentavia diskursseja. Näitä diskursseja ovat Huippututkimusdiskurssi, Humboldtlainen diskurssi, Emansipatorinen diskurssi ja Politiikkadiskurssi. Huippututkimusdiskurssissa legitiiminä pidetään sosiologiaa, joka tuottaa kunnianhimoista ja kansainvälistä kärkitason tutkimusta. Diskurssissa arvostetaan ja korostetaan sosiologian tieteellisyyttä sekä puhtaan tieteen ideaalien mukaista tieteenharjoittamista. Humboldtlaisessa diskurssissa sosiologian legitimiteetti liitetään sosiologian kykyyn tuottaa laaja-alaista ja teoreettista ymmärrystä inhimillisestä todellisuudesta. Diskurssissa arvostetaan teoreettisia oivalluksia, tyylikkäitä käsitteitä ja esseististä kirjoitustyyliä. Emansipatorisessa diskurssissa legitiimi sosiologia merkitsee kriittistä, yhteiskunnan epätasa-arvoisia rakenteita esiin nostavaa ja niitä muuttamaan pyrkivää sosiologiaa. Lisäksi siinä pidetään arvossa tutkimusta, joka pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa. Politiikkadiskurssissa legitiiminä pidetään sosiologiaa, joka tuottaa tietoa poliittiseen päätöksentekoon. Diskurssissa arvostetaan yhteiskunnallisesti hyödyllistä tutkimusta, joka on suunnattu valtionhallintoon ja eri hallinnonaloille. Nämä eri määritelmät on löydettävissä suomalaisesta ja ruotsalaisesta 2010-luvun sosiologiasta. Myös suomalaisen sosiologian ajallinen peilaus näyttää, että samantyyppiset sosiologian määritelmät on löydettävissä myös 1970-luvun sosiologiasta, joskin aikakaudelle ominaisine muotoineen.

Tämän väitöstutkimuksen keskeisin tulos on se, että se näyttää näiden legitiimin sosiologian määritelmien väliset jännitteet ja hierarkkiset suhteet sekä niiden hierarkiajärjestyksen vaihtelun ajallisesta ja kansallisesta kontekstista toiseen. Suomalaisessa 2010-luvun sosiologiassa Huippututkimusdiskurssi on hegemonisessa asemassa. Politiikkadiskurssilla on laaja tila, ja sen asema on vahva. Sen sijaan Emansipatorisen diskurssin sekä Humboldtlaisen diskurssin asema on heikko. Kumpikin joutuu taistelemaan elintilastaan, ja niiden nykyistä asemaa kuvataan ”ennen oli – ei enää”-ilmauksen kautta. Ruotsissa päinvastoin kuin Suomessa Humboldtlainen diskurssi on hegemonisessa asemassa ja emansipatorisen sosiologian asema on vahva.Huippututkimusdiskurssin ja Politiikkadiskurssin painoarvo ruotsalaisessa 2010-luvun sosiologiassa on sitä vastoin vähäinen. Suomalaisen sosiologian ajallinen peilaus tuo esiin, että 1970-luvun sosiologiassa kaikille legitiimin määritelmille oli tilaa, kun taas 2010-luvun sosiologiassa Huippututkimusdiskurssin hallitessa Emansipatorinen diskurssi on joutunut marginaaliin, ja se ilmenee lähinnä nostalgisen muistelun kautta.

Tiedepolitiikan huippututkimusideaaleja ja niiden vastaanottoa tarkasteltaessa tutkimus näyttää, kuinka ideaaleja joko kannatetaan, vastustetaan tai niihin mukaudutaan. Kansallinen peilaus nostaa esiin merkittäviä eroja tavoissa, joilla suomalainen ja ruotsalainen sosiologia ottavat tiedepolitiikan ideaalit vastaan. Suomalaisessa sosiologiassa tiedepolitiikan huippututkimusideaaleihin joko myötäsukaisesti mukaudutaan tai sitten mukautumiselle ei nähdä muuta vaihtoehtoa. Ruotsalaisessa sosiologiassa sitä vastoin ideaaleihin otetaan etäisyyttä, tai ne sivuutetaan. Maiden tiedepoliittisen kontekstin ja korkeakoulujärjestelmien tarkastelu auttaa ymmärtämään tätä eroa. Vaikka kummassakin maassa rahoitusjärjestelmä on äärimmäisen kilpailullinen, suomalainen tiedejärjestelmä on tulosorientoituneisuudessaan Ruotsia kilpailullisempi. Suomessa tiedepoliittisia muutoksia on myös tehty tiukan valtiojohtoisesti, kun taas Ruotsissa muutoksia on toteutettu enemmän dialogissa tiedeyhteisön kanssa. Lisäksi maiden korkeakoulujärjestelmissä on kansallisia ominaispiirteitä, kuten Ruotsin vanhojen yliopistojen etuoikeutettu ja vahva asema, mikä antaa niille ja niiden laitoksille enemmän liikkumavapautta suhteessa tiedepolitiikan ideaaleihin.

Tämä väitöstutkimus syventää ymmärrystä siitä, kuinka kulloinkin vallitseva tiedepoliittinen konteksti muovaa tieteenalan kulttuurisia merkityksenantoja. Aiemmin tieteenalakulttuureja on pidetty kansalliset rajat ylittävinä ja kohtalaisen vastustuskykyisinä muutoksille siten, että ne kykenevät jossain määrin puskuroimaan ulkoa tiedepolitiikan taholta tulevat vaikutteet ja vaikuttamispyrkimykset. Tämä tutkimus kuitenkin osoittaa, että tieteenalojen kulttuuriset merkityksenannot ovat tosiasiassa varsin alttiita tiede- ja yhteiskuntapoliittisille intentioille, mikä näkyy erilaisina merkityksellistämistapoina ja vahvoina painotuseroina eri aikakausien sosiologiassa ja eri kansallisissa sosiologioissa. Siten se, minkälaista tiedepolitiikkaa kulloinkin harjoitetaan, muovaa olennaisesti sitä, minkälaista sosiologiaa pidetään arvossa, minkälaiselle sosiologialle tieteenalakentällä on tilaa ja viime kädessä: minkälaista sosiologiaa on mahdollista harjoittaa.

Kaiken kaikkiaan tämä väitöstutkimus osoittaa, että sosiologian itseymmärrys muodostuu kompleksisessa ja monikerroksisessa valtasuhteiden verkossa, jossa tiede- ja yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ja diskurssit sekä akateemisen maailman sisäinen hierarkia kietoutuvat tieteenalan sisäisiin merkityksenantoihin ja muotoilevat käsityksiä siitä, mitä pidetään hyvänä tieteenä.

This dissertation scrutinizes the self-understanding of sociology. It has been argued that the social sciences and humanities (SSH) are in a precarious position in the current science policy context. Science policy, which, on the one hand, calls for social utility of research, and on the other hand, demands research excellence, does not rate SSH fields highly in their targets and evaluation criteria. Conversely, those criteria are favourable for many fields in the natural sciences in which international publishing has been dominant and market orientation has been typical. Science policy, with its specific expectations, offers one type of ideals and definitions for ‘good’ research, which all disciplines have to respond to in one way or another.

This dissertation, consisting of introductory part and three journal articles, explores what good sociology is and how sociology legitimates itself. The study relates to the discussions in science studies that focus on the changing relations between science and society in which the legitimation principles of universities and academic cultures are argued to be in the state of transformation. In many national contexts, the ideology of New Public Management (NPM), emphasising efficiency, accountability, competition and market orientation, has become a leading principle in steering universities. However, NPM has been implemented in different ways and with different emphases in different countries. Additionally, the starting point of this study lies in the discussions and studies of the sociology of science that have shown the controversial nature of legitimate sociology.

Sociology is analysed through the Bourdeusian theoretical framework in which disciplines are seen as social fields where actors struggle for resources, power and the power to define what counts as legitimate science. This study also draws from the tradition of disciplinary cultures since the focus is on the cultural sense-making of sociology, that is, a culturally-produced means of defining good sociology. The study applies a cross-cultural approach as sociology is contrasted in two different temporal contexts and in two different national contexts. The two temporal contexts cover the analysis of Finnish sociology in two decades—the 1970s and the 2010s. The analysis of two national contexts involves Finnish and Swedish sociology in the 2010s. The data consists of the interviews with the professors of sociology—conceptualised as the scientific elite of sociology—which are analysed using discourse analysis.

The results show that sociology contains many mutually conflicting and tensional notions of legitimate sociology, that is, several different discourses that each construct certain views of legitimate sociology. These discourses are: the Excellence discourse, the Humboldtian discourse, the Emancipatory discourse and the Policy discourse. In the Excellence discourse, legitimate sociology is seen as scientific enterprise with legitimisation accomplished via top-level academic outcomes. This discourse rates highly ambitious, international top-tier publications. In the Humboldtian discourse, legitimacy is rooted in the idea of sociology as social science that has the ability to explain human reality through grand theories. In this discourse, the creative conceptualisations and theoretical models as well as scholar’s unique intellectual, essayistic style is appreciated. In the Emancipatory discourse, legitimate sociology is seen as a highly critical field. This discourse respects sociology that strives to ‘bring change’ to society by highlighting hidden social inequalities and communicates to common people. In the Policy discourse, legitimate sociology provides knowledge for political decision-making. To be legitimate, research must be socially useful and relevant and is targeted towards government authorities and administrative bodies. In addition, the temporal contrasting of Finnish sociology illustrates that the same definitions for legitimate sociology can be found in the Finnish sociology of the 1970s; thus, they appear in era-specific form.

The most crucial result of this study is that it both shows the tensional and hierarchical relations between those discourses and the way the hierarchical order of the discourses changes from one temporal and national context to another. In the Finnish sociology of the 2010s, the Excellence discourse is in a dominant position. Policy discourse has a wide space in the field, and its position is strong. On the contrary, the position of the Humboldtian and the Emancipatory discourses are weak. They both must strive to maintain their existence. The phrase ‘was before – is not anymore’ is used in those discourses to describe their current status in the field. Conversely, in Sweden, the Humboldtian discourse is in the dominant position, and the status of the Emancipatory discourse is strong; the emphasis of the Excellence discourse and the Policy discourse is remote. The temporal contrasting of Finnish sociology reveals that in the 1970s, there seemed to be space for all discourses, whereas in the 2010s the Excellence discourse rules and the Emancipatory discourse has been forced to step aside, and it appears mainly through nostalgic recollection.

When reflecting on the way science policy ideals have been received in sociology, the results show that the ideals are either supported, opposed or complied with. The national contrasting brought out crucial differences between the way Finnish and Swedish sociology receive science policy ideals. In Finnish sociology, the science policy ideals are either sympathetically complied with or the perception is that there is no other alternative than to comply. In the Swedish context, by contrast, sociology either distances itself from science policy ideals or disregards them. A closer look at the science policy context and the higher education systems of the countries helps in understanding the differences. Although in both countries, the funding system is extremely competitive, the strong output orientation of the Finnish systems makes Finland even more competitive than Sweden. There are also crucial differences in national higher education systems between Finland and Sweden. For instance, in Sweden, the old, established universities have a privileged position that gives them and their departments more leeway in relation to science policy ideals.

This dissertation deepens the understanding of the way the prevailing science policy contexts shape the cultural sense-making of the discipline. Previously, it has been argued that the disciplinary cultures tend to cross national borders and are regarded as rather resistant to change since they are able to buffer the pressures that are external to the scientific community, such as the claims of science policy-makers. This dissertation, however, indicates that the cultural sense-making structures of the discipline are, in fact, fairly prone to external science and social policy influences. This manifests as crucial differences in the internal hierarchy and dynamics of sociology in different temporal and national contexts. Thus, given the way the science policy is practiced and the political priorities it tends to manifest, inevitable shapes the internal symbolic struggles and meaning-making of sociology and simultaneously outlines what counts as legitimate sociology, what kind of sociology has space and sovereignty in the field and ultimately, what kind of sociology it is possible to practice.

This dissertation shows that the self-understanding of a discipline takes shape in the complex and multi-layered power relations in which science policy and sociopolicy with their aims as well as the inner hierarchy of academia, are intertwined in the inner symbolic struggles of the discipline and thus, shape the conception of what is perceived as ‘good’ science.