Maailmoista parhain? Mahdolliset, mielensisäiset ja vertauskuvalliset maailmat Quim Monzón lyhytproosassa

Abstract

Tutkielmassa sovelletaan käytäntöön kolmea jälkiklassisen narratologian kognitiiviseen suuntaukseen kuuluvaa strategiaa, joiden avulla voidaan tulkita kertomuksen outoa ja epäluonnollista ainesta Quim Monzón lyhytproosassa. Sovellettavia tulkintastrategioita on alun perin ehdottanut Jan Alber (2010). Tavoitteena on selvittää lukijan näkökulmasta, miksi epäluonnollisuus tai outous viehättää ja millaisia kokonaistulkintoja voidaan muodostaa loogisia ristiriitoja sisältävistä kertomuksista. Kolmen erilaisen luennan kautta osoitan konkreettisia keinoja, joilla Monzón fiktio ja postmodernit tekstit laajemminkin asettavat kyseenalaiseksi totutut käsitykset todellisuudesta sekä horjuttavat tekstuaalisia konventioita. Punaisena lankana tutkimuksessa kulkee modaalilogiikasta ja filosofiasta lähtöisin oleva mahdollisten maailmojen teoria, jonka avulla jäljitän kohdeteksteissä esitettyjen fiktiivisten maailmojen rakentumisen periaatteita.

Ensimmäinen sovellettava tulkintastrategia on kertomuksen epäluonnollisten elementtien luonnollistaminen ajattelemalla ne kertojan tai henkilöhahmon mielensisäisiksi tapahtumiksi tai henkilökohtaiseksi osamaailmaksi. Tässä yhteydessä luodaan katsaus siihen, miten epäluotettavaa kertojaa on tarkasteltu narratologisessa perinteessä ja testataan, kuinka konventionaaliset kerronnan kategoriat suhteutuvat perinteitä ivaavaan postmoderniin tekstiin. Kohdeteksteistä löytyykin eriasteista epäluotettavuutta, joita perinteiset epäluotettavuuden mallit eivät kattavasti kuvaa, kuten esimerkiksi tulkinnallista poikkeamista (Yacobi 2015) ja yliraportoivaa kerrontaa. Kohdetekstit osoittavat myös, että autoritäärinen kolmannen persoonan kerronta voi olla epäluotettavaa.

Toinen tulkintastrategia on ajatella fiktion maailmat omalakisiksi maailmoiksi, jotka poikkeavat todellisesta maailmasta. Tämä tapahtuu lukijan mielessä rikastamalla ja yhdistämällä jo valmiiksi omaksuttuja tosielämän kehyksiä sekä kerrontaan liittyviä odotuksia, muun muassa genreoletuksia. Kehyksen ja skriptin käsiteitä hyödyntävän blending-teorian (Turner 2003, Fludernik 2010) avulla havainnollistetaan, kuinka lukija prosessoi ja hyväksyy Monzón kertomuksissa esiintyvät epäluonnolliset elementit. Skriptin ja genren käsitteiden kautta osoitetaan myös, että Monzó harrastaa fiktiossaan ironista kierrätystä ammentaen saduista ja muusta jaetusta kulttuuriperinnöstä.

Kolmas strategia on korostaa outojen tai epäluonnollisten tarinamaailmojen temaattisia piirteitä ja ymmärtää ne tekstin kokonaismerkityksen funktioiksi. Tämän tulkintastrategian avulla kohdeteksteistä löytyy muun muassa hegemonisen maskuliinisuuden kritiikkiä, kirjoittamisen ja kirjailijuuden tematisointia sekä kautta tekstin vaikuttavia laajennettuja metaforia.

Johtopäätökseni on, että lukeminen on dynaaminen prosessi, johon kuuluu tulkintastrategioiden vaihtelu ja ajoittain myös tulkinnalliset harhapolut. Lukijan mieli on elastinen eläytyessään fiktion mahdollisiin maailmoihin mutta vain tietyissä rajoissa. Mielikuvituksemme toimii samalla mukauttamisen ja yhdistelyn periaatteella, jonka ansioista ymmärrämme kielikuvia, kuten metaforaa ja metonymiaa. Koska fiktion maailmat ovat aina väistämättä vajaita, lukeminen on luonteeltaan metonyyminen operaatio. Epäluonnolliset kertomukset viehättävät, koska ne ravistelevat todellisuuskäsitystämme ja uudistavat kirjallisuuden konventioita sisältäpäin. Fiktio on leikki, jonka sisällä voimme turvallisesti testata mitä tapahtuisi, jos maailma olisi toisenlainen.