"Human time is time told" - Ajan rakentuminen elokuvassa Blade Runner 2049

Abstract

Tutkielman aiheena on ajan rakentuminen Denis Villeneuven ohjaamassa tieteisfiktioelokuvassa Blade Runner 2049. Tutkin, kuinka teoksen aika ja kokemus ajasta rakentuvat sekä tarinan päähenkilön että katsojan kannalta, ja kuinka nämä erittelemäni ajan kuvauksen tasot toimivat yhdessä teoksen temporaalisessa kokonaisuudessa. Tutkielman kohdeteoksena on kronologiseksi jatko-osaksi tarkoitettu mutta itsenäisenä kertomuksena toimiva elokuva, joka lainaa visuaalisen tarinamaailmansa edeltävästä Blade Runner -elokuvasta kuvatessaan tulevaisuutta vuonna 2049. Tarinamaailmassa yhdistyvätkin elokuvien fiktiivisten ja todellisten aikojen ulottuvuudet, minkä oletan mahdollisesti luonnehtivan teoksen tarinamaailman temporaalisia olosuhteita. Hypoteesini on, että teoksen aika rakentuu moniulotteiseksi sekä päähahmon että katsojan lähtökohdista.

Teoksen päähahmo on inhimillisen ja epäinhimillisen välillä häilyvä olento, jonka ajan kokemus on osoitettavissa lähtökohtaisesti moniulotteiseksi epäluotettavan muistin seurauksena. Tarkastelen tätä moniulotteisuutta rinnastamalla hahmon muistamisen tavat Henri Bergsonin ja Jens Brockmeierin muistin teorioihin, jotka luonnehtivat muistamista ajallisena prosessina sekä eri aikojen synteesinä. Osoitan muistin toimivan avaimena myös hahmon kokeman ajan ja sille asetettujen reunaehtojen laajempaan tarkasteluun, jossa sovellan Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin ajan fenomenologiaa sekä Hans Ulrich Gumbrechtin laajentuneen nykyhetken käsitettä. Teorioiden avulla koettelen hahmon kokemuksen soveltuvuutta sekä teoksen fiktiivisessä maailmassa että tosimaailmassa tarjolla oleviin ajan kokemuksen ja sen jäsentämisen malleihin, ja esitän sen kuitenkin lopulta irtautuvan useista inhimillisen ajan kokemuksen esityksistä. Tutkin myös muistin merkitystä katsojalle rakentuvan ajan tasolla ja osoitan sen korostuvan tarinamaailman temporaalisten sijoiltaanmenojen kautta, jotka ilmentävät tietynlaista kulttuurista muistia ja joissa käsitykset retrosta ja futuristisuudesta limittyvät. Havainnollistamalla tätä esitän katsojan kokemuksen teoksen ajasta olevan tulkittavissa myös paralleelisena päähahmon lineaarisuudesta poikkeavan aikakokemuksen kanssa. Näin ollen perustelen teoksen ajan rakentuvan monitasoiseksi.

Esitän kerronnallistamisen, narratiivisen identiteetin sekä autobiografisen ajan prosessien olevan osoitettavissa ratkaisuiksi päähahmon haasteisiin jäsentää ristiriitaisena kokemaansa aikaa, sillä juuri niiden kautta hahmon voi nähdä kykenevän ratkomaan temporaalisen olemassaolonsa aporioita. Perustellakseni tätä viittaan Paul Ricœurin ajatuksiin kertomuksista välineinä hahmottaa elämän aikaa sekä tutkia sellaisia ajan kokemuksia, jotka pakenevat lineaarisia esityksiä. Sovellan myös metanarratiivin sekä Brockmeierin narratiivisten mallien käsitteitä selvittääkseni hahmon ajan jäsentämisen taustalla vaikuttavia kerronnallisia konventioita, joiden osoitan kytkeytyvän tarinamaailman valtarakenteisiin. Katson etenkin muistin manipuloinnin sekä kehoon kohdistuvan vallankäytön rajaavan hahmon kaltaisten olentojen aikakokemuksen aluetta, mitä havainnollistan rinnastuksella Jacques Rancièren teoriaan havaittavissa olevan todellisuuden jakautumisesta ihmisten kesken. Vallan, kehon ja ajan kytkösten tutkimisen kautta esitän päähahmon kokeman ajan olevan lopulta luonnehdittavissa eräänlaiseksi, myös nykyihmiselle samaistuttavaksi posthumanistisen aikakokemuksen ilmentymäksi, joka näyttää edellyttävän asettamista poeettisen komposition muotoon tavallista akuutimmin voidakseen tulla jäsennellyksi mielekkäästi ja inhimillisellä tavalla.