Kodin piiristä sosiaalihuollon asiantuntijoiksi : Tamperelaisnaisten verkostot ja sosiaalinen pääoma 1890-luvulta 1910-luvulle

Abstract

Tässä tutkielmassa tutkin Tampereen vaivaishoitohallituksessa vuonna 1909 käyttöön otetun Elberfeldin järjestelmän kautta tamperelaisten naisten verkostoja 1890-luvulta ja 1910-luvulle. Elberfeldin järjestelmä oli vaivaishoidon toimintamalli, jossa vapaaehtoiset vaivaishoidon tarkastajat eli kaitsijat tarkastivat vaivaishoidon köyhäinapua saavien kotioloja ja antoivat lausuntoja heidän avustustarpeestaan. Kaitsijoiksi valittiin 241 henkilöä, joista 192 oli naisia.

Suurin osa naisista oli keski- ja ylemmän luokan sivistyneistön edustajia ja heidät oli rekrytoitu kaupungin naisjärjestöistä. Kaitsijoiksi valittujen naisten avulla tarkastelen Tampereelle 1900-luvun alkuun mennessä muotoutuneita naisten verkostoja sekä näissä piilevää sosiaalista pääomaa. Lähdeaineistona toimii naisjärjestöjen, kuten Rouvasväenyhdistyksen, Naisyhdistyksen ja NNKY:n jäsenluettelot, pöytäkirjat sekä toimintakertomukset. Lisäksi olen kirkonkirjojen avulla jäljittänyt naisten syntyperää ja perhetaustaa. Tutkielmani metodina on toiminut verkostotutkimus ja erityisesti verkostotutkimukseen läheisesti liittyvä sosiaalisen pääoman käsite.

Naisten verkostot muodostuivat pitkälti perhetaustan ympärille. Suurin osa naisista oli syntyperältään säätyläisiä ja merkittävä osa heistä oli saanut poikkeuksellisen laajan koulutuksen. Naiset olivat jo lapsuudessaan sosiaalistuneet yhteiskunnalliselle keskustelulle sekä sivistyneistön kansankasvatusajattelulle. Suuri osa avioitui fennomaanisten miesten kanssa, jotka toimivat merkittävissä asemissa Tampereen kunnallishallinnossa tai yhdistyselämässä. Säätyläisyys ja edulliset perhesuhteet kaupunginhallintoon muodostivat naisjärjestöjen aktiivisen jäsenkunnan pohjan.

Kaitsijanaisten verkostojen muodostuminen jakautui muutaman eri teeman ympärille, jotka myös yhdistivät naisjärjestöjä toisiinsa. Köyhäinhoito muodosti yhden aihepiirin, jonka ympärillä epämuodolliset naisten ompeluseurat toimivat. Moni toimi köyhäinhoidon parissa myös Rouvasväenyhdistyksessä, josta muodostui 1910-luvulle tultaessa kaupungin yhteistyökumppani yhteisen köyhäinhoitotoimiston avaamisen myötä. Köyhäinhoidon lisäksi lasten kasvatukseen ja hoitoon liittyvät kysymykset vetivät erityisesti opettajakoulutuksen saaneita naisia järjestötoimintaan. Näiden lisäksi varsinkin nuoremman sukupolven naiset organisoituivat työläisnaisten sivistämisen ympärille eri naisjärjestöihin. Sivistämisessä keskeiseksi nousi keskiluokkaisen ja fennomaanisen ihanteen mukaisen perhemallin opettaminen työläisnaisille.

Naisten verkostoissa harjoitettu järjestötoiminta asettui osaksi sivistyneistön työläisperheisiin kohdistamaa kansankasvatushanketta. Tässä tehtävässä naisten verkostoissa merkittäviin asemiin nousivat varsinkin naimisissa olevat naiset, joilla oli miestensä tai perheenjäsentensä kautta hyvät yhteydet kaupunginhallintoon ja yhdistyselämään sekä naiset, jotka toimivat kansankasvatusajattelun ympärille muotoutuneissa naisammateissa, kuten opettajina. Verkostojensa tuottamasta sosiaalisesta pääomasta hyötyivät monet naisista. Heistä muodostui köyhäinhoidon ja kasvatuskysymysten asiantuntijoita, joita kaupunki kuuli erityisesti kunnallista köyhäinhoitoa ja lastenkasvatusta kehittäessään.