Sodan muistijälkiä näyttämöillä : Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ja vuoden 1918 muistovuoden näkyminen maamme VOS-teattereiden ohjelmistoissa sota-aiheina vuosina 2016–2018
Kilpeläinen, Raisa (2019)
2019
Journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelma
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta - Faculty of Information Technology and Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2019-06-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201907122562
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201907122562
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassani "Sodan muistijälkiä näyttämöillä – Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ja vuoden 1918 muistovuoden näkyminen maamme VOS-teattereiden ohjelmistoissa sota-aiheina vuosina 2016–2018" kysyn, kuinka sisällissota sekä talvi-, jatko- ja Lapin sota näkyivät Suomen valtionosuusjärjestelmän piirissä olevien VOS-teattereiden ohjelmistoissa vuosina 2016–2018. Lisäksi pohdin, miksi kyseiset sodat yhä päätyvät draamallisten esitysten aiheiksi Suomessa. Kartoitan tutkielmassa, millaisia näytelmätekstejä itsenäisyytemme juhlavuoden ja sisällissotamme muistovuoden ympärillä Suomessa VOS-teattereissa esitettiin, ja miten nämä näytelmät liittyvät sotaan. Pääasiallisena aineistonani käytän Teatterin tiedotus-keskuksen (Tinfo) Ilona-esitystietokantaa sekä teattereiden ohjelmistoesitteitä ja -tietoja. Avaan esityksiä myös teatteriarvostelujen kautta.
Ryhmittelen aineiston sosiologian dosentti Sari Näreen (2017) esittämän kirjallisuuden kontekstissa ilmenevän tradition viisijaon mukaisesti. Näre esittää, että kirjallisia lähestymistapoja traumaattisiin, kansallisiin sotakokemuksiin voidaan lähestyä viidellä eri pääsuuntauksella: 1) realistis-dokumentaarinen, 2) realistis-modernistinen, 3) idolistis-modernistinen, 4) postmodernistinen ja 5) reflektoiva suuntaus. Näre on tutkinut sotien synnyttämiä kansallisia traumoja, mekanismeja ja niiden ilmenemistä kulttuurissamme. Esittelen vertailun vuoksi vapaavalintaisella otannalla tutkielmassani myös muita vuosina 2016–2018 maassamme tehtyjä sota-aiheisia esityksiä. Kirjoitan myös sota-aiheiden käsittelystä kotimaisen fiktioelokuvan ja tv-fiktion piirissä vuosina 2016–2018. Loppupäätelmissä esitän tutkielmatyöni perusteella tekemäni johtopäätökset siitä, miksi sota mahdollisesti päätyy usein, etenkin juhla- ja muistovuosina, draamallisten esitysten aiheeksi.
Keskeisiä käsitteitä tutkielmassani ovat paitsi sotanäytelmä ja historiallinen näytelmä, myös kulttuurinen trauma sekä ritualisoituminen ja mentalisaatio, joita pyrin avaamaan erityisesti teatteritaiteen kontekstissa. Pohdin myös, kuinka muistovuositematiikkaan kytkeytyvä ohjelmisto teatterissa voi olla suhteessa historiakulttuurin ulottuvuuksiin, ja kuinka teatteri uudelleen esittää menneisyyttä, ja mitä erityispiirteiteitä historiallisten aiheiden ja menneisyyden käsittelyyn teatterissa liittyy.
Tutkielmani perusteella esitän, että teatterilla on Suomessa tärkeä tehtävä muistamisen ja menneestä kertomisen parissa. Teatteri, draama ja fiktio voivat olla eräänlaisia tunneturvapaikkoja, ja teatteri voi olla osaltaan ratkaisemassa vaikean kulttuuriperinnön ja vaikenemisen ongelmaa. Vuosien 1918 ja 1939–1945 sotien suru- ja sovitustyötä tehdään Suomessa yhä.
Ryhmittelen aineiston sosiologian dosentti Sari Näreen (2017) esittämän kirjallisuuden kontekstissa ilmenevän tradition viisijaon mukaisesti. Näre esittää, että kirjallisia lähestymistapoja traumaattisiin, kansallisiin sotakokemuksiin voidaan lähestyä viidellä eri pääsuuntauksella: 1) realistis-dokumentaarinen, 2) realistis-modernistinen, 3) idolistis-modernistinen, 4) postmodernistinen ja 5) reflektoiva suuntaus. Näre on tutkinut sotien synnyttämiä kansallisia traumoja, mekanismeja ja niiden ilmenemistä kulttuurissamme. Esittelen vertailun vuoksi vapaavalintaisella otannalla tutkielmassani myös muita vuosina 2016–2018 maassamme tehtyjä sota-aiheisia esityksiä. Kirjoitan myös sota-aiheiden käsittelystä kotimaisen fiktioelokuvan ja tv-fiktion piirissä vuosina 2016–2018. Loppupäätelmissä esitän tutkielmatyöni perusteella tekemäni johtopäätökset siitä, miksi sota mahdollisesti päätyy usein, etenkin juhla- ja muistovuosina, draamallisten esitysten aiheeksi.
Keskeisiä käsitteitä tutkielmassani ovat paitsi sotanäytelmä ja historiallinen näytelmä, myös kulttuurinen trauma sekä ritualisoituminen ja mentalisaatio, joita pyrin avaamaan erityisesti teatteritaiteen kontekstissa. Pohdin myös, kuinka muistovuositematiikkaan kytkeytyvä ohjelmisto teatterissa voi olla suhteessa historiakulttuurin ulottuvuuksiin, ja kuinka teatteri uudelleen esittää menneisyyttä, ja mitä erityispiirteiteitä historiallisten aiheiden ja menneisyyden käsittelyyn teatterissa liittyy.
Tutkielmani perusteella esitän, että teatterilla on Suomessa tärkeä tehtävä muistamisen ja menneestä kertomisen parissa. Teatteri, draama ja fiktio voivat olla eräänlaisia tunneturvapaikkoja, ja teatteri voi olla osaltaan ratkaisemassa vaikean kulttuuriperinnön ja vaikenemisen ongelmaa. Vuosien 1918 ja 1939–1945 sotien suru- ja sovitustyötä tehdään Suomessa yhä.