Vammaisuus ja oikeudenmukaisuus : Vammaisuuden huomioonottaminen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin oikeudenmukaisuusteorioiden puitteissa

Abstract

Tämä tutkielma käsittelee John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian, Martha Nussbaumin toimintakykylähestymistavan sekä Henry Richardsonin esittämän yhdistetyn mallin mahdollisuuksia ottaa vammaisuus huomioon. Vammaiset ihmiset kohtaavat runsain määrin syrjintää sekä ohittamista, eivätkä filosofiset teoriat ole olleet poikkeus. Vammaisten ihmisten kohtelu on kuitenkin vakava ongelma oikeudenmukaisuudelle, joka tulisi ottaa huomioon myös teoreettisessa kontekstissa. Esittelen tutkielman toisessa luvussa sitä, millaisia näkökulmia yhteiskunnan ja vammaisuuden suhteeseen voidaan ottaa.

Tämän jälkeen esittelen tutkielman kolmannessa luvussa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa, joka pohjaa idealle siitä, että yhteiskunnallisten perushyödykkeiden jakoa sekä instituutioiden järjestämistä koskevat säännöt päätetään hypoteettisessa alkutilanteessa tietämättömyyden verhon takana. Tällöin valitsijaosapuolet tietävät itsestään ja toisistaan vain rajatun määrän asioita. Valitsijaosapuolet on määritelty siten, että he ovat koko elämänsä ajan yhteistyökykyisiä ja saavat tätä kautta jäsenyyden oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Vammaiset ihmiset eivät välttämättä voi olla riittävällä tavalla yhteistyökykyisiä, joten he jäävät rawlsilaisittain määritellyn oikeudenmukaisuuden yhteisön ulkopuolelle.

Neljännessä luvussa esittelen Martha Nussbaumin toimintakykylähestymistavan, joka pyrkii irrottautumaan sopimusoikeudenmukaisuuden perinteestä, eikä oleta oikeudenmukaisuuden taustalle vaatimusta yhteistyökykyisyydestä. Sen sijaan toimintakykylähestymistapa lähtee liikkeelle kaikille ihmisille taattavista toimintakyvyistä, joita jokaisen yhteiskunnan tulee tarjota jäsenilleen vähintään sen verran, että vähimmäismääräinen kynnys toimintakyvyille on saavutettu. Toimintakyvyt ja toiminnot tulee taata jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle riippumatta heidän vammaisuudestaan tai vammattomuudestaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu toimintakykylähestymistavan kapea-alaisuus oikeudenmukaisuusteoriana, eikä se esimerkiksi pysty osoittamaan riittävää distribuutiosääntöä vähimmäismäärän ylittäville toimintakyvyille.

Viidennessä luvussa tarkastellaan Henry Richardsonin tapaa yhdistää Rawlsin ja Nussbaumin teorioita. Hän pidättäytyy rawlsilaisessa tavassa hahmotella ja muodostaa oikeudenmukaisuusperiaatteita eikä pyri irrottautumaan sopimusoikeudenmukaisuudesta. Sen sijaan hän hyväksyy Nussbaumin tekemät huomiot vammaisuuden huomioimisesta yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta hahmoteltaessa ja luopuu Rawlsin tekemästä yhteistyökyvykkyyden vaatimuksesta. Richardson pyrkii tuottamaan tilanteen, jossa hypoteettiset valitsijat olisivat motivoituneita valitsemaan sellaiset periaatteet oikeudenmukaisuusperiaatteiden taustalle, että valitut periaatteet olisivat vammaisuudelle sensitiivisiä. Lopuksi arvioin ja tarkastelen yhtä mallia, jota Richardson pitää kaikista esittämistään vaihtoehdoista lupaavimpana.