Kertojat ja kerronnalliset elementit neljässä kotimaisessa nykynäytelmässä
Leppänen, Jonna (2019)
2019
Journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelma
Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta - Faculty of Information Technology and Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2019-05-22
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201907102538
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201907102538
Tiivistelmä
Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee kerrontaa ja kerronnan keinoja neljässä suomalaisessa nykynäytelmässä. Tutkimusasetelma perustuu havaintoon kerronnan keinojen ja kerronnallisten elementtien monimuotoistumisesta 2000-luvulla kirjoitetuissa kotimaisissa näytelmissä samanaikaisesti, kun teatteriesitystä on alettu tarkastella erillään draamamuotoisesta näytelmästä. Tutkielma peilaa Heini Junkkaalan Kymmenen tikkua laudalla (2008), Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta (2012), Jussi Moilan Paratiisi (2011), ja Miko Kivisen Miehen Kuolema (2013) näytelmien kerronnan keinoja draamanjälkeisen teatterin diskurssiin.
Teoreettisena lähteenä tutkielmassa käytetään pääasiassa saksalaisen Hans-Thies Lehmannin teosta Draaman jälkeinen teatteri (1999, suomennettu 2009), joka suhteuttaa nykyteatterin, nykytanssin ja performassin vuosituhannen vaihteen teoksia draamamuotoisen näytelmän ja sitä näyttämölle asettavan teatterin konventioihin ja muotovaatimuksiin. Samalla tavalla kuin Lehman myös tämä tutkielma asettaa tutkimuskohteensa, eli neljä nykynäytelmää, draamamuotoisen näytelmän ja teatterin tradition jatkumoon, ja toteaa näiden näytelmien olevat yhtälailla draaman jälkeisiä.
Toinen teoreettinen kehys tässä pro gradu -tutkielmassa on klassinen narratologia, jonka termeja ja tutkimusmetodia sovelletaan näytelmien kerronnan, kerronnallisten rakenteiden, kertojien ja muiden kerronnallisten elementtien alanyysissa. Päälähteenä klassisen narratologian käsittelyssä käytetään Shlomith Rimmon-Kenanin teosta Kertomuksen poetiikka (1983, suomennettu 1999).
Kertojien ja kerronnallisten elementtien tarkastelun kautta tässä pro gradu -tutkielmassa ulotetaan draamanjälkeisen teatterin diskurssi koskemaan myös uutta näytelmäkirjallisuutta. Nykynäytelmän termi saa tämän tarkastelun kautta määritelmän, joka sitoutuu Lehmannin teoksesta alkaneeseen diskurssiin nykyteatterista, joka poikkeaa merkittävästi naturalistis-realistisen teatterin konventioista sekä irrottautuu draamamuodon vaatimuksista.
Teoreettisena lähteenä tutkielmassa käytetään pääasiassa saksalaisen Hans-Thies Lehmannin teosta Draaman jälkeinen teatteri (1999, suomennettu 2009), joka suhteuttaa nykyteatterin, nykytanssin ja performassin vuosituhannen vaihteen teoksia draamamuotoisen näytelmän ja sitä näyttämölle asettavan teatterin konventioihin ja muotovaatimuksiin. Samalla tavalla kuin Lehman myös tämä tutkielma asettaa tutkimuskohteensa, eli neljä nykynäytelmää, draamamuotoisen näytelmän ja teatterin tradition jatkumoon, ja toteaa näiden näytelmien olevat yhtälailla draaman jälkeisiä.
Toinen teoreettinen kehys tässä pro gradu -tutkielmassa on klassinen narratologia, jonka termeja ja tutkimusmetodia sovelletaan näytelmien kerronnan, kerronnallisten rakenteiden, kertojien ja muiden kerronnallisten elementtien alanyysissa. Päälähteenä klassisen narratologian käsittelyssä käytetään Shlomith Rimmon-Kenanin teosta Kertomuksen poetiikka (1983, suomennettu 1999).
Kertojien ja kerronnallisten elementtien tarkastelun kautta tässä pro gradu -tutkielmassa ulotetaan draamanjälkeisen teatterin diskurssi koskemaan myös uutta näytelmäkirjallisuutta. Nykynäytelmän termi saa tämän tarkastelun kautta määritelmän, joka sitoutuu Lehmannin teoksesta alkaneeseen diskurssiin nykyteatterista, joka poikkeaa merkittävästi naturalistis-realistisen teatterin konventioista sekä irrottautuu draamamuodon vaatimuksista.